Kuutamolla

Kuun asento ja palapelejä

Perjantai 21.11.2014
Mä olen petturi. Tai sitten mä olen tullut aikuiseksi. Ja aikuiset on niiii tylsiä ja nopeasti kyllästyviä. Että se siitä koiranpennun tuomasta alkuviehätyksestä :D (kärryltä tippunut:ks.edelliset blogitekstit).




Ei vaan. Todellinen syy on että mulla oli viime viikonloppu vapaa. Eli lapset olivat isällään ja Emil hoidossa. Vietin aikaa itseni ja kavereiden kanssa yksikseni. Ja kun koittaa uusi viikko, yksin viikonlopun viettäneestä naisesta leivotaan äiti, niin jää vain yksi vaihtoehto: totaalisesti kuutamolla. Sellaiset roolisiirtymiset vaatisivat aikaa, yksi iltapäivä siihen arkeen orientoitumiseen ei meinaa riittää. Sitä hakee rytmiä, rutiineja ja laskee lapsia vielä keskiviikkonakin. Lisäksi mulla on ollut ns. talousviikko. Jolloin perheen menoista ja tuloista tehdään laskelmia, niputetaan papereita (laskuja) ja suunnitellaan tulevaa. Se jos joku vie aikaa. Tiistaina tajusin joulun tulon :O, tai maanantaina. Ja tajusin että mulla on autossa edelleen kesärenkaat. Kysymys ei suinkaan ole stressistä, sille ei anneta mahdollisuutta, kuin vain sen verran että se laittaa toimimaan. Myönnän kuitenkin että on ollut viikkoon asioita. Riittävätkö nämä syyt anteeksiantoon? Esitän vilpittömän pahoitteluni niille lukijoille jotka ovat joutuneet odottamaan. Muistakaa aina että Mervillä on aina hyvä syy! ;) (Jos ei ole niin se keksii sen)

Mulla on ollut energinen mutta hakeva olotila. Syykin löytyi. Mä olen herkkä tähtitaivaalle. Ja erityisesti kuun asennoille. Merkurius on mun planeettani, sittem sen vieressä on Mars ja kuu on lähestymässä Marsia 26.11 eli just nyt se on Merkuriuksen kohdilla. Ilmankos lahje tutisee. Ja herään aamuisin pirteänä 04.46 (!) , tai no yhtenä aamuna tällä viikolla :).

Onkohan mun vaikea sanoa suoraan mitä koitan änkyttää? Ilmeisesti. Mä koitan kakistaa ulos, mulla on ollut "kuutamolla"-olotila. Sitä vain on niin vaikea tunnustaa itselleen että helpompi etsiä syy taivaalta. 

Viimeksi taisin kirjoittaa jokusen sanan äitiydestä ja lapsista. Meidän tän viikon erityiset lapsiasiat ovat olleet Lennart-pojan nukahtamisteema. Sekä Emil-pojan kyynelkanavien sondeeraus. Jälkimmäinen sujui reippaasti, hyvin ja alle puolessa päivässä. Ensimmäinen on vielä vaiheessa. On tapahtunut äidin auktoriteetin laimenemisilmiö. Sen hän on ihan itse aiheuttanut. Alkanut ojentamaan narua, ja katsonut vierestä kun poika vaihtaa sänkyä kolme kertaa ja aloittaa kierroksen vastapäivään alusta. Äiti on ruuvannut katosta lampun, saadakseen siitä lampun pikkulamppuun, että poika ei näe mörköjä. Kiikuttanut fiksuna tyyppinä lamppua pojan perästä huoneesta toiseen. Tyyny ja peitto kainaloon, taas menoksi. Sitä me on nyt harrastettu tää viikko. Joka ilta äippä on vahvana vakuuttanut itselle ja pojalle että "nyt se on loppu!". Tunnin sisään on taas jo harrastettu matkustelua huoneesta toiseen. Ja mitä me tästä opimme, jos ei äiti ymmärrä mitä haluaa, niin kuinka se neljävuotias sen tekisi?? Asialle on tehtävä jotain. Kasvatuksen vaikeimmat paikat on jarruttaa ja peruuttaa takaisin tilanteeseen, mikä oli ennenkuin vanhempi menee siitä mistä aita on matalin ja on syöttänyt itselleen pajunköyttä jonka toinen pää on lapsen kädessä. Mutta me teemme sen.(hän luo uskoa itseensä). Palaamme aikaan kun jokainen nukahti ja nukkui aamuun asti omissa sängyissään. Se on meidän arjen sujumisen kannalta ainut ja paras vaihtoehto. Ehdottomasti se ykkösvaihtoehto verrattuna siihen, että mun sängyn jalkopäädyssä nukkuu yksi, niin että jalkani ovat verenkierron varmistamiseksi kohotettuna ylöspäin jonkun selän päällä, vieressä nukkuu toinen, joka 10min. välein on sitä mieltä että peitto ei tee hänen kans yhteistyötä. Ja toisella puolella yksi, joka ei halua peittoa, ja jonka kädet on oltava levällään, koska se on hänen uniasento. Ja mä yritän olla kasvot yhteen suuntaan, keskivartalo toiseen suuntaan, ja jalat ylöspäin, ja kiskoa ja vetää peittoa vain sen takia että saisin nukkua. Se peli ei enää vetele. Tuossahan ei ole mitään järkeä.. miten mun on edes käynyt noin. :D

Nyt nainen pitää luovan tauon, ripustaa pyykit kuivumaan, imuroi keittiön ja hakee Lyytin koulusta ja hakee koululaiset seinäjoelta. Tuossa ajassa alkaa kuu antaa päivänvalolle tilaa ja ajatuksenjuoksu alkaa selkiintyä, erottuu valot ja varjot.

Lauantai 22.11.2014

Hyvin valo erottui varjoista ja luova tauko venyikin hyviin mittoihin. Kuinka mä teitä lukijoita lohdutan että sitä tekstiä ei ole luettavana, kun oon itsekin ihan paloina. ;) Tiedättehän te, ihmisen täytyy olla itse palaset kohdallaan, pystyäkseen tarjota ulospäin tukea. :O Mä olen sikäli kätevä, että mä saatan olla samana päivänä palaset hukasa, ja taas tiiviisti koossa. Olen nopea kasaamaan ja hajoamaan. Se tekee elämästä valtavan värikästä ja mielenkiintoista, kun vaan on, jälleen kerran sinut itsensä kanssa. 

Siitä pääsemmekin meidän jokaisen arkea koskettavaan aiheeseen: kuinka virkkuja olemme. Amerikan joku tunnustettu yliopisto on tehnyt tutkimuksen ihmisten virkkuudesta. Tutkimuksessa on ollut 130 osallistujaa, jotka ovat valvoneet 24 tuntia putkeen ja heidän virkeystasoaan on tarkkailtu sekä itsehavainnoitu. Saaatan muistaa väärin, mutta vajaa puolet on olleet iltavirrkuja, vajaa puolet aamuvirkkuja ja n. 12% ovat olleet täysvirkkuja. Mä lukeudun heihin. Olen periaatteessa aamusta iltaan virkku, paitsi että siihen vaikuttaa päivän ohjelma, sosiaaliset tilanteet, ruuan laatu, matala- tai korkeapaine, tähtien asento, mahdolliset heppatapahtumat, verensokeritaso, kuinka monta lasta hoidettavana, kukkaron paksuus, vuodenaika.. Joten tulinkin siihen tulokseen että melkoisen viisaita tutkijoita kun saivat selvyyden ja jaettua ihmiset kolmeen lokeroon. Luulin että on vielä asennevirkut.

Mun on melkein mahdottomuus edelleen nielaista sitä kuinka viikko tai oikeastaan 11 pvä voikin mennä tällai suhteellisen sutjakkaasti. Kysymys on nyt siitä että on vaikea hyväksyä tilannetta jossa katsoo menneitä päiviä taaksepäin, eikä osaa eritellä yksittäisiä tapahtumia tai tehdä erittelyä tapahtumista. Sellainen saa epäilemään alkavaa muistihäiriötä, eikä se ole mieltä ylentävää 30-vuotiaana. On jokseenkin ristiriitaista että aivojen tiedonsiirto ja -käyttö on melko tehokas, mutta muisti on heikko tai pystyy käsitellä vain hetkeä jota elää. 

Eilisen mä toki muistan. Ja sen ihmetyksen, että kuinka voi olla mahdollista naftan loppuminen kotipihaan parkkiin. (?) Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, vaan toinen. Huomatkaa että mun polttoainemittarissa sekä ajotietokoneen tiedoissa polttoainemäärästä on vikaa. Eli se kuinka pitkästi auto liikkuu, on tankkaajan vastuulla. Kauhea vastuu. Mä ajattelin tarjota kaverille kyydin kylälle, mutta kyllä siinä ihan joutui viralliseen taksiin turvautumaan. Mulla jäi auto katokseen. Mä heräsin tänä aamuna suurena kysymysmerkkinä kun kauppaanki olis jossain kohtaa siirryttävä, enkä ajatellut työntää autoa tankille, sitäpaitsi ratin takaa olis puuttunut ohjaaja, mikä onkin selkeä epäkohta yhden aikuisen talouksissa. Muutaman ajatuksen ja suunnitelman jälkeen mä vedin juoksupökät jalkaan ja lähdin kanisterin kanssa kadulle. Ihan kuin kaikki olisi tienneet että mulla on loppunut autosta menoneste kotipihaan. Siltä musta tuntui sen kanisterin kanssa hölkätessä. Venny-tyttönen oli pienempien kans kotona, joten sikäli hätäkiirettä ei ollut. Mä sain alkumatkan jälkeen jo kyydinkin. Olisin mä juossutkin, mutta ei mua kyyti haitannut, pienen huomion sai se että sain kyydin siltä jonka itse jätin virallisen taksin armoille. :D Ehkä mun taksitarjouksia ei enää oteta vakavasti.

(Olen tässä kohtaa lopettanut kirjoittelun ja ilmeisesti taas pitänyt taukoa..)

Torstai 27.11.2014

Olen taas täällä ja nyt musta tuntuu pitkästä aikaa siltä että mulla on jotain kirjoitettavaa. En tiedä mitä tuossa välillä tapahtui mutta mulla oli täysi työ hoitaa arki eteenpäin ja se vei ihan kaikki mun ajatukset. Erikoinen aika oli. Nyt on kuu-ukko jättänyt mun rauhaan ja homma rules taas :) 

Ehkä nyt onkin sopiva hetki alkaa kertoa tästä mun "palapeli"-teoriasta. Ja lähimmäisenrakkaudesta. Onhan täs joulukin tulossa. Itse pari kertaa perhe-elämää toisen ihmisen kanssa jakaneena (joo tulee vertaistuki Matti Nykänen mieleen) alkaa enemmän käyttää ajatusta ihan vaistomaisesti siihen että kuinka tää ihmisen tie täällä oikein meneekään. Mikä olen minä ja mitä ovat muut, ja kuinka nämä toimii keskenään. Ne, jotka ovat joskus olleet jossain terveydenhuoltoalan oppilaitoksessa, ovat ehkä opiskeluaikana tehneet itsestään ns. Joharin ikkunan. Jos ajatellaan että ihmisen minuus jaetaan neljään lokeroon: Lokero 1 on asiat jotka ihminen itse tietää itsestään, tiedoistaan ja taidoistaan, muut eivöt tiedä. Lokero 2 on asiat jotka muut näkevät ja tietävät mutta henkilö itse ei ole tietoinen. Lokero 3 on asiat jotka ihminen itse tietää, kokee ja näkee, sekä myös muut tietävät hänestä. Lokero 4 on mystinen, asiat joita henkilö itse ei tiedä, eikä muut tiedä. 

Kun ihminen on elämässään uudessa tai toistuvassa arkipivän tilanteessa, hän käyttää turvallisia ja siihen asti toimivaksi koettuja ja hyväksi vahvistettuja tapoja niin että hän selvittää tilanteen eteenpäin. Kun ihminen on elämässään uudessa, täysin tuntemattomassa, isossa ja sekä häneen että ympäristöön vaikuttavassa tilanteessa/elämänkriisissä, kuten vaikka avioero, lapsen syntymä, läheisen kuolema jne. niin ei oikeastaan ole valmista hyväksi havaittua pohjaa koska harvat meistä kohtaa isoja elämänmuutoksia/kriisejä ihan joka viikko. Silloin tuo ikkuna särkyy ja se joudutaan rakentaa uudestaan. Esimerkiksi avioerossa ja pitkän parisuhteen päättymisessä ensinnäkin exä alkaa yhtäkkiä tietää paljon enemmän asioita kuin itse koskaan ymmärsi hänen tietävän. Luonneanalyysejä ja toimintatapojen kritisointia alkaa ihan tulvia. Itse ei tiedä itsestään enää mitään, koska ensinnäkään ei koskaan pitänyt olla edes siinä tilanteessa. Ulkopuoliset ihmiset näkevät ja tietävät tai ainakin luulevat tietävänsä asioita, joista osan henkilö tietää itsekin mutta toisissa asioissa ei ole varma onko tullut saman tien vaihdetuksi planeettaa. Tällaiset elämänkokemukset ovat niitä "kaikki mikä ei tapa, niin hajottaa" -kokemuksia. Vasta kun aikaa on kulunut, palikat ja palaset takaisin kohdallaan ja ikkuna ehjä, voidaan sanoa kokemuksen vahvistaneen. 

Lähimmäisen rakkaus, on asia joka auttaa toista ihmistä kohtaamaan elämäntiellään muutokset ja auttaa korjaamaan tuon ikkunan. Se onkin hyvä ja arvokas asia. Meidän kaikkien tulee muistaa lähimmäisenä yksi asia: Ihmisen on oltava oman ruudukkonsa kanssa kohtuullisen koossa ja selvillä kuka, mitä ja missä on, ennenkuin voi vilpittömästi ja voimaannuttavasti auttaa toista liimaamaan palasensa. Meissä nimittäin asuu petollinen peikko, joka saattaa toimia tuolla mystisellä alueella. Ja silloin ihminen hakee oman elämänsä, oman ikkunan rakentamiseen liimaa siitä, että keskittyy jonkun toisen elämän kokoamiseen. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa, eikä väärää. On vain riski ettei henkilö itse, eikä ympäristö tiedä eikä näe niitä asioita joiden pohjalta kukin palasiaan kokoaa. Vaan kaikki on ilmassa, jokaisen identiteetti on hakusasssa, tuuli vie sinne ja tänne. Ja mikä pahinta, koska meissä kaikissa on syntymälahjana oman edun tavoittelu, niin ilman tarkoitusta, voidaan hakea oman minän korjaamista sieltä, missä päinvastoin tarvittaisiin selkeyttä ja lujia rakennusaineita elämän kokoamiseen. Joten muistakaa rakastaa ensin itseänne, että voitte antaa rakkautta rakkaillenne!

On yksi ajatus siitä, kuinka hajottavat elämänkokemukset saadaan hiljalleen vahvistaviksi. Tuolle rikkimenneelle minälle, elämän perustalle, on hyvä luoda oma palapelipohja. Kehykset, jotka ovat ja pysyvät. Vaikka asiat sen sisällä olisivat joskus mylläkässä, ja eri ruutujen koot ja sisällöt muuttuisivat, niin itsellä on aina raamit. Palapelin pohja johon palat vain kootaan uudelleen ehkä eri järjestyksessä ja eri kohtiin, mutta viimein aina ehjäksi asti. On myös hyvä muistaa antaa aikaa ja rauhaa. Mulla on joskus muuten huutava pula tuosta jälkimmäisestä. Meillä tykätään sellaisesta elämisen meiningistä eikä kukaan turhia hyssyttele. Rauhallisuuteen on panostettava. Mulla on huippuideoita rauhan tavoitteluun, mutta en ole niitä vielä käytännössä kokeillut, yksi on vetoketjulla suljettava kangashäkki :D jonka sisälle yksi kerrallaan saa mennä yksityiseen tilaansa. Toinen on katosta roikkuvat valjaat, joihin voin laittaa lapsia kiikkumaan vaikka lattioiden pesun ajaksi.. 

Mitä jouluun tulee, niin mulla oli yhtenä päivänä joulukriisi. :O Nimittäin ensimmäinen joulu 30 vuoteen, kun olisin käytännössä yksin. Ehdin käydä kaikki tunteet epätoivoisesta surusta riemuun rauhasta läpi, kun keksin että mä ja systeri. Meille tulee yhteinen joulu! Me laitetaan perinteinen kinkku uuniin, toivotaan että toinen herää sen ottamaan poiskin, käydään saunassa, syödään konvehteja, poltetaan kynttilöitä ja käydään jonkun perheen nurkissa ottamassa lahjat pukilta vastaan :) . Joulukriisi on käsitelty. 

Lapsilla sujuu hyvin. Kaksi erää pipareita on leivottu. Ensimmäiset joulukekkerit päivähoidossa ja koulussa käynnistyy ensi viikolla. Illat ovat tyyntymään päin. Enää noin joka toinen yö, löytyy vain yksi lapsi aamulla mun sängystä. Ja illalla enää korkeintaan kaksi kertaa per puhuva lapsi, eli yhteensä kahdeksan kertaa tarvii vastata kysymykseen "äitiiiii..pääseekö sun sänkyyn nukkumaaaaaaaan.." ja äiti vastaa Jari Sinkkosen kannustamana pettymyksen aiheuttaen "Ei, ei pääse tänään, eikä huomennakaan". Se on tiukka paikka meille kaikille. Mutta välttämätön pakko. Nää kehykset eivät voi venyä enempää.

Facessa liikkuu aina välillä niitä positiivisuus ym. haasteita. Niin mä ajattelin miellyttävän päivän alun saavuttamiseksi tähän loppuun koota tältä pettymyksen ajanjaksolta muutamia positiivisia seikkoja, jotka voisivat samalla toimia toivottavasti perusteluna tekstien julkaisemattomuudelle. Saan yhteenvetona putsattua profiilini ja meille kaikille jää hyvä mieli, sekä asioita niin laidasta laitaan että ihan täs ajantajukin hämärtyy. ;)

 Palapelin parhaat palat

 1. Jokaisen diabeetikon ilonpäivä on hakea pussukallinen verensokerinmittaus liuskoja. 500kpl taas kontrollin pitämiseen.











2. Elämisen eteneminen jaloissa. Kaulimet, laturit, mukit yms. elämisen merkit, kertovat että virtaa on. Joten kaikki hyvin. Voin niitä ohimennen varpailla nostella tai jos oon oikeen reippaalla päällä niin ihan kumartua. Vierivä kivi ei sammaloidu.


3. Iloiset ja tekemistä keksivät lapset. Aina yhtä arkea hehkeyttävä näky ! Tuossa alhaalla keskellä on muuten lapsi jäätelöpurkissa. Sen minä on tuolla noinkin korkealla, vartalo on vaan mukana raahattava pakko :)

4.  Puhtaan pyykin tuoksu. Ja mitä kauemman ne on tuossa käärimättä, sitä pidempään saadaan nauttia tuoksusta. Joskus menee ihan useampi päivä.


5. Aamulla leivottu suklaapiirakka tai sen jäännös klo 14.00. On sekä taloudellista että helppoa, kun piirakkaa ei tarvitse vaivautua pakastamaan.

 6. Joulun aika. Ekat joulutortut päiväkahville. Seuraavana aamuna yksi oli jäljellä. Meillä torttuja syö minä ja Liina.

 7. Pipareita leipovat lapset ja se tuoksu. Puhumattakaan sen takinan mausta.                        


8. Lähimmäisen rakkaus

Loppuun on laitettava ihan yksi pikku toive :D

https://www.youtube.com/watch?v=KJwVsN5yJ_M

Aikajana

Elämisen tiellä

Ihmisen elämä on lyhyt, tai pitkä. Se riippuu päivästä, mielentilasta, ympäristöstä ja ympärillä olevista ihmisistä. Juuri nyt itse elän aikaa, kun illalla huomaan että päivä meni ja jokin haikeus hieman kouraisee.. :/ Mihin se nyt sitten meni? Jäikö mainittavaa, ei ainakaan sillä tasolla että kotikatuni sen mainitsis, saati kylä tai kaupunki, maakunnasta ja suomenmaasta puhumattakaan. Ja mä kun olen aina halunnut saada jotain aikaan! Tässä kohtaa joutuu pysähtyä. Pysähtyminen ajattelemaan "missä mervi menee" on mun jokailtainen rutiini, (huom.sen jälkeen kun jäin yksin) ;)

Elämähän on lahja. Ja on lottovoitto syntyä suomeen, niinhän historia ja yhteiskuntaopin tunnilla kirjoitettiin. Jos elän päivän odottaakseni nukkumaanmenoa, niin silloin on jokin vialla. Ei se niin mene. Jokaisessa päivässä ja hetkessä on arvokkaat hetkensä. Muistelemisen arvoiset sekä ne jotka laittaa ajattelemaan että mitähän seuraavaksi mahtaa tapahtua. Kyllä, mä psykologisoin itseäni, koska näin homma toimii paremmin, kuin toteamalla että jokainen aamu alkaa samoilla vaipanvaihdoilla, tiskikoneen täytöllä, kaatuneiden maitojen siivoamisella.. kurakintaiden ettimisellä.. autossa matkustuspaikkojen tappelulla.. Tien lopputulos on aina sama, mutta matkan fiiliksen voimme itse valita. :)

Tän blogin kirjoittamisen heikkoja puolia on se että mä oon tullut riippuvaiseksi iltakahvieväistä. Mulle ei riitäkään pelkkä kahvi, kun tää kirjoittaminen vaatii kauheasti ajattelua mikä on kuluttavaa ja aivot vaatii sokeria. Ja mä vaadin suklaata. Lopputulos on että mä alan lihomaan täs istuessani. Sit tulee finnejä. Jonka jälkeen alan syyllistää itseäni suklaan syömisestä, mikä taas alkaa näkyä tekstissä epäloogisena ajatteluna ja negatiivisuutena. Ihmiset ei enää lue. Mä masennun. :D Jokaisen asian jokainen heikko puoli ansaitsee siis miettiä mihin se johtaa, koska lopputulos voi olla alkuunpanijaa huomattavasti isompi ja kaaottisempi asia. Tässä esimerkki:  Nyt teistä jokainen ajattelee että "voi kauhea, munkin täytyy ajatella nyt mihin mikäkin vaikuttaa, mikä aiheuttaa välillisen vaikutuksen, mikä taas aiheuttaa lopullisen kaaoksen" ja alatte ajatella niin paljon että tulette neuroottisiksi tekemisiänne kohtaan. Huom! Kyse oli alunperin vain mun suklaapatukasta. :D unohtakaa koko juttu. (mä halusin vain kokeilla ajattelua)

Mulla oli tänään tiukka aamu. Illalla oli ihanaa mennä nukkumaan koska mun sängyssä oli unikaveri Lennart, ja lapsihan on kaunis nukkuessaan, Sellaisen viereen on vastustamattoman suloista mennä. Aamuyöllä oli vastustamattoman hermoja kiristävää kun sängyssä oli kaksi lisää, tottahan me sinne mahdutaan, ollaan sopuista sakkia. Mutta mun mieli on niin iso, että jostain syystä se ruuhka tekee rauhattomaksi. Mä palautin niitä omiin sänkyihin mahdollisimman unenomaisin ottein. Hyvin se meni. Mutta sitä alkuperäistä unikaveria en palauttanut, koska miettikää nyt omalle kohdalle: Meet rakastamasi ihmisen viereen nukkumaan ja heräisit aamulla sohvalta!! :O Ei niin voi tehdä. Ainakaan jos asiasta ei erikseen sovita. Koska se on kuin märkä rätti päin naaamaa.

Äitille kengät valmiiksi

Selim itse pukeutuneena :D

Eilen Lyyti ja Liina oli lentopallossa, se on niiden uusi harrastus. Mä oon aina tykännyt lajista, mutta en koskaan ehtinyt huipulle. Niinkuin en missään muussakaan lajissa. Mulla oli aina kiire uuteen  lajiin kun aloin päästä jyvälle edellisestä :)) Tosin en koskaan tavoitellutkaan muuta kuin sammuttaa kilpailuviettiäni ja valtavaa halua lyödä vastustaja kenttään, (siis pallo kenttään), tai osua koriin tai lyödä maaliin tai potkaista maaliin. Se oli se tärkein juttu, juosta ja onnistua. Lentopallopäivät on päiviä jolloin muhun iskee puolison tarve: Aamulla väki haalareihin, takkeihin, housuihin, villasukkiin, kenkiin, hanskoihin, pipoihin.. ja matkaan,  porukka kohteisiin, iltapäivällä sama toisinpäin. Jonka jälkeen ruuanvalmistukseen aikaa 20min, ruokailuun 20 min, ja väki haalareihin, takkeihin, housuihin, villasukkiin, kenkiin, hanskoihin, pipoihin.. ja matkaan. Kaksi jää pallottelemaan 1t.20min. No eihän me muut nyt niin kauan jakseta kauhajokea ympäri ajaa, eikä myöskään seistä abc:n pihassa. Me ajetaan kotiin, riisutaan, ollaan tunti ja taas haalareihin, takkeihin, housuihin, villasukkiin, kenkiin, hanskoihin, pipoihin.. ja matkaan. Nää lentopalloilijat on siel onneks valmiina pihalla odottamassa,( tottakai ne on kun äiti on myöhässä ), sit kotia ja viimeisen kerran porukka vaatetuksesta. Kyllä, me teemme tämän jatkossakin. Ja kyllä, olen sitä mieltä että voin nähdä vaivaa että tytöt pääsee pelaamaan ja juoksemaan, koska ne pelaisi ja juoksisi muuten olohuoneessa. Mutta jos mulla olisi mies! Niin se mies, laittaisi puolessa minuutissa takin päälle, kengät jalkaan ja sutjakkaasti hyppäisi autoon vain ja ainoastaan nämä lentopalloilijat kyydissään. Ja sen aikaa kun tytöt pallottelee niin tää mies voisi vaikka nukkua parkkipaikalla. Mutta me välttäisimme kaksi kertaa pukemisen ja kaksi kertaa riisumisen, minä ja pikkuväki. Melko painava syy kattella se mies jostaki. Voihan se nukkua vaikka sohvalla. :D (joo äiti ja systerit, en ollu tosissani)

Elämän suuret kysymykset

Jokainen lapsi on omanlaisensa, jokainen perhe on omanlaisensa, ja jokainen äiti on omanlaisensa, tottakai joo, jokainen isäkin on omanlaisensa (miehet osaksi on kaikki samaa massaa ;D ) Mutta ihmisillä on myös ns. valtaväestön ajatusmalleja. Olen törmännyt kahteen ajatusmalliin, jotka häiritsee, ja joiden pohjalta mulle on esitetty toistuvasti samat kysymykset. Esitän ne kysymykset nyt tässä itelleni, niin kenenkään, ainakaan niiden onnekkaiden jotka sattuvat tän lukemaan ja vastaukset saamaan, tarvitse enää esittää samoja kysymyksiä toistamiseen. 

Kysymys nro.1 :"aijaa, että sulla on seittemän muksua..? kuinka sä et ole ton isompi.. tai siis sä oot kuitenki ihan ton kokoinen?" Siis hetkinen, kysynkö minä ventovieraalta kaupan pihassa, joka pakkaa yhtä lasta autoonsa, että "aijaa, sulla on yksi lapsi? .. kuinka sä et ole ton pienempi.. tai siis kuinka sä oot kuitenki ton kokoinen?" Mä kerron yhden tosiasian, (myönnän että oon kiukkune tuon kysymyksen takia) lasten määrällä ja naisen koolla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Meidän elämäntavoilla, ruuan laadulla, liikunnan määrällä, aktiivisuustasolla on tekemistä sen kanssa mistä me koostutaan. En missään tapauksessa tarkoita ettei kukin olisi hyvä sellaisenaan kuin itse on itselleen hyvä, mutta automaattisesti lasten olemassaolo ei ole mikään riski tehdä naisesta jotenkin isoa. Lisäksi on tärkeä huomio huomata että näiden lasten perässä on jonkun kuljettava, niitä nostetaan, kannetaan, juostaan, leikitään jne.. Olin yhtenä iltana lähdössä kuntosalille kun laitoin kotona sykemittarin toimintavalmiiks noin tunti ennen lähtöä. Lähteminen johonkin nostaa aina mun sykettä jo ajatuksissa, lisäksi lähtövalmistelut, kotiinjäävien valmistelut, lastenhoitajan sisäänajo ym. Salille päästessäni katsoin lähtöä edeltäneen noin tunnin saldon: 472 kcal, keskisyke 118, max 157, min 58., sykemittari antoi muuten vielä viestin: "rasvanpoltto paranemassa". Niin se vain on. Elämä itsessään pitää kyllä äidistä huolen :)

Kysymys nro.2: "miten sitä sitte käytännössä noin niinku toimii tuo systeemi.. tuollaiset kyläilyt tai uintireissut ja noin niinku elämä yleensä? taitaa olla aika touhukasta?" 

Ei ole. Ei se ole sen touhukkaampaa kuin yhden tai kahdenkaan kanssa. Periaatteessa. Kun mun elämä oli ainakin ihan täyttä touhua silloinkin kun oli kaksi lasta. :O Ihminen on nimittäin sellainen, että resurssit on aikalailla aina käytössä. Voidaan verrata rahaan, kyllä sille käyttöä löytyy. Niin kun lapsia on useampi, ja useampi alle kouluikäinen, niin ihminen saa lasten mukana sellaisia ominaisuuksia, kuten organisointitaidot, kyky
priorisoida asioita, alittaa rima kun kukaan ei ole huomaamassa/pystyy antaa itselleen anteeksi, ymmärryksen että lapset kasvaa ja kehittyy ilman että jokainen sekunti olet todistamassa sitä. Niin se toimii, luottamalla että elämä kantaa. Se ei toimi niin että päiväkodin eteisessä kysytään toiselta mammalta että "jos tää meidän Liisa tulisi tänään teille hoitoon klo 19:00, kun me mentäis ton Jorman kanssa tuonne pariskuntailtaan, ja me haettais se sitten klo 21:15. Ja otettais sille  nalle-puhia vähän katottavaksi mukaan, ja jotain lempi-iltapalaa". (hyvin suunniteltu ja valmisteltu, en siis kritisoi sitä). Ja sitten tää toinen mamma vastaa: "Joo siis sopiihan se, mutta tää meidän Matti menee seitsemältä nukkuun, kun mä meen kahdeksaan töihin, ja se tarvitsee nukkua 12 tuntia, ja jos tuo teidän Liisa tulee just kun Matti on menossa nukkumaan, niin se ei taida sit mennä nukkumaan". "No jos sä laitat viestin kuule kun Matti nukkuu ja jos mä tuon Liisan sitte vaikka vähän yli seitsemän, kun me ehditään kyllä sitten..?" ja mamma 2 sitten miettii että "nii joo no se vois olla, tai sitten se herää siihen kun tullaan ja sitten se on itkua tää ilta.." ... niin tässä on nyt se kohta miksi nämä mammat kysyvät multa "taitaa olla aikamoista touhua..". Kato kun olishan se jos tuo sama kaava mitä tehdään yhden kanssa, tehtäisiin 5:n tai 7:n kanssa. Meinasin sanoa kyllä Lissukan mammalle että "tuo kuule Liisa meille, eikä tarvi Nalle puhiakaan kun meillä on ihan omasta takaa puhit nasuineen...ja siinä ei yks Lissu kuule haittaa, on sit joku nukkumassa tai ei." 

Homma toimii siis niin että asiat tapahtuvat. Nukkumaan mennään nukkumaanmenoaikaan, herätään kun on aika, syödään kun on ruoka pöydässä. Sen enempää näihin asioihin ei kuluteta aikaa eikä ajatusta. Ne resurssit käytetään muuhun. Tätä elämäntietä kun ei voi valmiiksi kukaan laatia, eikä aurata. Niin mukava ajatus kuin se olisikin. Elämä kuljettaa. Vanhempina riittää kun tehdään parhaamme ja annetaan tärkeäksi katsomamme eväät matkaan. Mutta yksityiskohtia huolehtimalla, lapsi ei luultavasti silti vältä kasvukipuja eikä kompurointia kivikoissa, mitä elämä matkallaan antaa.

Oli resursseja yksityiskohtiin tai ei, niin paras tapa on jokaisen tapa, mutta me äidit ja myöskin isät ollaan aina yhtä työllistettyjä. Oli Liisoja sitten 1 tai 10. Työn sisältö on vain se mikä on erilaista.

Kuulumisia vaakatasosta

Sairaspeti ja rakkauden kysymyksiä

Niinhän siinä siten kävi että Maanantaista ja Tiistaista modostui taas perinteinen Maatai. Sitä se on ollut jo viimeiset kymmenen vuotta. Ja kun kerran siihen on itse jo vakiintunut niin mitä sitä turvallisiksi koettuja asioita repimään ja rikkomaan. En muista paljoakaan eilisestä. Eikös joku viisas ajattelija ole todennut että ihmisen on hyvä katsoa ja kulkea eteenpäin? en ole vielä pystynyt tuota väitettä nujertamaan, lukuisista heikkojen hetkien toiveista huolimatta eilinen ei koskaan ole palannut. Huominen on tullut sitäkin voimakkaammin, Taisin kuitenkin luvata jonkinmoista "päiväkirja" -tyylistä kerrontaa, Niin palaan lupaukseni pitämiseen ja maanantain kuulumisiin, ennenkuin päästään itse asiaan. 

Sunnuntai-iltayö näytti meillä tältä: 

Ja kun se näyttää tältä niin se johtuu siitä että talon emäntä on hoitanut illan riman alta. Lisäksi on nii uinuksissa että kun omakin näkö on sumeana niin eipä se puhelimenkaan asetuksia niin osaa muuttaa että kuvatkaan olisi teräviä. Se mihin tuollainen näky johtaa,(jos talossa olisi isäntä niin ei se näky tuollainen oliskaan, mä yrittäisin enemmän :D )  on Maanantaiaamun show, jolloin kukaan ei löydä vaatteitaan, mutsi pyörii ympyrää ja auttamattomasti myöhästytään viikon aloituksesta, Sen ei tulisi siis näyttää tältä. "Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää", pitää vamkkumattomasti paikkansa. 

Mutta ihmisen on myös oltava rehellinen, Ensin itselleen, että voi olla sitä myös muille. Ja Sunnuntai-iltayöstä klo 01:40 oli naisen todettava että ei pysty, ei kykene. Ja todettava tässä kohtaa riittämättömyytensä, annettava se anteeksi ja elettevä eteenpäin. Ja kun päätöksensä kyvyttömyydestään hoitaa tilanne paremmin on tehty, sitä on turha enää sitten jahkailla ja murehtia. (huomaatteko että olen oppinut jotain miesten vähemmän kuluttavasta ajatusmaailmasta?) 

Maanantaiaamuna kello soi 06:00, mutta enhän mä sitä kuullut. Se nyt oliskin ollut liian hyvä viikon aloitus. Onneksi mulla on pikkuväki joka nousee ilman kelloa viimeistään 07:12. Siinä on oltava hyvin tyyni ja järjestelmällinen tajutessaan että on 32 minuuttia aikaa aamupesuille, aamupalalle, ulkovarusteisiin ja kenkiin sujahtamiselle. Se oli Maanantai-ihme ja me teimme sen. No melkein ainakin, kun oltiin 7:55 autossa. Onneksi vielä ei ole kovempi pakkanen, koska jos autoansa ei laita a)talliin tai b) lämmitysroikan päähän, niin me oltaiski saatu istua autossa ihan siinä pihassa.

Ehdin jopa laittaa eteiseen lähtövalmiiksi porukan kengät, pipot ja lapaset. On kuulkaa kätevää kun porukka vaan siirtyy pisteeltä toiselle ja viimeinen piste on ulko-ovi. 

 :

Me kehuttiin Vennyn kanssa toisiamme ja homman sujuvuutta seuraavat 15 minuuttia, kokonaisen 10km:n matkan, jonka päätepisteellä tyttö vaihtoi autoa. Usko itseensä oli kyllä voimissaan.

Siitä jatkettiin, Lyytin koululle, Liinan esikouluun ja pikkupoikien päiväkodille. Ja joka paikassa oltiin nii ajoissa, että en ole varma oliko vastaanottajat vai minä itse enempi hämmennyksissä.

Lapset kukin kohteissaan, mä kotiin kahvinkeittoon ja tarttumaan mun kymmenen portaan "elämä hallintaan" projektiin. Ihminen tarvii, (siis varmaan kaikki kun kerta mäkin), jonkun elämää johdattavan systeemin, pitkäaikaisen tavoitteen välitavoitteineen. Siitähän tää elämä koostuu, päivän tehtävistä, niistä suoriutumisesta ja omasta sekä ympäristön palautteesta ja päämääristä. Jos ei ole mitään, ei suunnitelmaa, ei ajatuksia huomisesta, ei tarvetta saada tai antaa itselleen palautetta, on ihminen luultavasti hengityskoneessa tai masentunut. (älkää tehkö diagnooseja kuitenkaan itselle tai läheiselle tän perusteella).

Mulla on siis olemassa paperi, johon olen listannut asioita loppuvuodelle ja ensi keväänä saavutettavaksi. Lähimmät välitavoitteet siinä on

• terveeksi fyysisesti (oon ollu jossaki köhässä kohta 2kk)
• kuntosali lihaskunto-ohjelmineen säännölliseksi
• kodin paperit järjestykseen
• juoksukunto
• kodin viimeistely
• rahanteko
• jne.

Tästä lähdetään. Tavoitteet on asetettava niin, että mukana on varmasti saavutettavia, joiden avulla ruokitaan motivaatiota ja halua saavuttaa haastavammat tavoitteet. Ihmisen on saavutettava jotakin, että se huomaa työskentelyn olevan kannattavaa.

Nämä ovat siis mun henkilökohtaisia, elämänhallintaan kohdistuvia tavoitteita. Sukulaisten rauhoittamiseksi on pakko todeta että joka päivä meillä on yhteisenä tavoitteena -herätä hyvällä mielellä, -siirtyä ajoissa päivän ohjelmiin -syödä lautasmallin mukaan, -pitää kodin siisteydestä huolta, -huolehtia itsestämme ja toisistamme jne.. (noita kaikkia tavoitteita me ei muuten koskaan vaan saavuteta saman päivän aikana).

Mä sit tartuin tuumasta toimeen, ja ihan ensin laitoin ympäristön järjestykseen, pesasin kaks vessaa ja järjestelin siellä täällä olevat epämääräiset tavarat oikeille paikoilleen, kävin läpi kodin papereita (sihteeri olis kova sana, mutta se olis mukava kun olisi miespuolinen),  imuroidakin oli tarkoitus mutta huomasin myöhemmin illalla että se imuri odotti tuossa mun makuuhuoneen ovella (?). Onpa hyvä että on siinä käden ulottuvilla odottamassa. Ei se päivä kovin pitkä ole, vielä jos lukee siinä välissä Facesta lähipiirin kuohahduttavimmat tapahtumat, niin melko lailla ennenkuin alkuun pääsi, saa jo suunnistaa hakee koululaisia. Esikoulusta Liina 12:45, siellä tyttöä hakiessa tuli Lyytiltä soitto..(ei kun ei tullutkaan, se olikin eri päivä se juttu).. niin ei tullut siis soittoa, vaan Liinan kanssa haettiin Lyyti.. Eipäs :D kun nyt muisti palaa. Liinalla oli iltapäivähoito eskarin jälkeen, joten Lyyti koulusta ja takaisin kotia. Musta alkoi tuntua tuossa vaiheessa että tää jatkuva räkäisyys, hengitysteiden vihlonta ym. tuskallinen flunssa ei taida ilman lääkekuuria antaa periksi ja seuraava tavoite olikin sit hommata dropit.

Lyyti on nopea neiti tekemään päiväänsä sisältöä. Hän suunnitteli itselleen kyläilyn alkuillaksi. Mä otin kotona pikku tirsat, mikä oli virhe, koska herättyäni olin väsyneempi kuin ennen sitä. Lyyti kylään, Liina autoon, kauppareissu, apteekki, lapset päiväkodista ja kotia. Apteekkireissu oli siitä mukava että jos sinne antaa insuliineista vanhan reseptin, niin eihän niitä sillä anneta. Se on sama kuin menisi kauppaan joulukortin kanssa. Insuliinit jäi haaveeksi ennenkuin resepti on uusittu. Matkalla päiväkodille sain järjestettyä reseptiasian kuntoon. Ja ei kun kotia ruuanlaittoon.

Lapset oli elämänsä voimissa. Niistä ei ehtinyt kuvaa saada kun aktiivisuustaso ja liikehdintä oli niin voimallista. Keittiön yläkaappiin ei kannata ostaa keksejä tai karkkipussia odottamaan äiskän omaa aikaa. Ennenkuin se aika koskaan alkaa, on nuo keksit ja pussit aiheuttaneet jo monta "läheltä piti ettei hermot mennyt" - ja "käsi poikki" - riskitilannetta kun sitä kaapin ja ylähyllyn vetovoimaa on ihan mahdottomuus vastustaa. Imee kuin musta aukko planeettoja.

Kyllä se ruokakin kuitenkin valmistui. Ja käsittääkseni se syötiinkin. Taisi olla hieman porukalla biojätteen keräyspäivä, mutta ei joka päivä voi kaikki ihan putkeen mennäkään.

Mulla on tapana syöttää Emil turvakaukalossa, syöttötuolikin on olemassa, mutta sen vakiovarusteisiin ei kuulu nelipiste-turvavöitä. Eikä geeneilläni (tai isänsä geeneillä) varustettua 1-vuotiasta laiteta siihen istumaan. Istuminen on hyvin lyhytaikainen toimintamalli. Jälleen maanantai-päivälliselle istutin pojan autokaukaloon, vyöt kiinni ja ruokaa lautaselle. Kun käännyn takaisin niin poika on lähtenyt ja niin on istuinkin. Melkoinen poika kun lähtee lentoon. :O Ennenkuin aloin tarkemmin selvittää mistä se siivet keksi, niin tällainen vähän enempi järjellä selitettävissä oleva yhdistelmä viipelsi ohi.

Ruuan jälkeen porukka pukeisiin ja autoon. Me niin tykätään ajella. Varsinkin tykätään siirtyä autoon ja autosta pois monta kertaa päivässä. Se kasvattaa jokaisen yhteistyötaitoja, keskustelukykyä, vihanhallintaa ja kompromisseihin päätymistä (vastoin omaa, ainoaa oikeaa, sekä parasta käsitystä istumajärjestyksestä). Apteekista ne insuliinit, toisella kertaa homma toimi tuoreen reseptin kanssa. Lyyti kylästä kotiin ja illanviettoon rauhoittumaan. Emil on porukan tyytyväisin, sopuisin ja iloisin poju. Kaikki ne on iloisia ja sopuisiakin, kun vain jokainen tekee niinkuin jokainen toinen tahtoo. Toimivin malli olisi että jokainen toimii kuten äiti tahtoo, mutta se on meidän hyvin kaukainen tavoite, siihen pääsemiseen annetaan aikaa. ;)

Iltapala syötiin klo 19:30, nukkumaanmeno tavoite oli klo 20:00.
2/5 olikin sängyssä tuohon aikaan. Nukkumaanmenon haasteellisimpia tapauksia on alle 6-vuotiaat ja yli 1-vuotiaat. Sellaista yksilöä löytyy kolme. Ilta on niiden päivän parasta aikaa. Ja ehdottomasti aivojen toiminnan aktiivisinta aikaa. Tähän tulokseen olen tullut, kun kuuntelen sanavaraston laajuutta illalla kahdeksan jälkeen, kun katsoo mielikuvituksen käyttöä ja fyysistä aktiivisuutta. Jokin erikoinen ristiriita meinaa olla, kun tarkoitus olisi kuitenkin laittaa silmät kiinni.
Loppuun asti ajatellessa, olen erittäin tyytyväinen iltojen sujumiseen ja lasten nukkumaanmenon onnistumisiin. Jos ajatellaan että porukassa on yksi hampaita tekevä, yksi vaipoista pois opetteleva, yksi uhmaikäinen, yksi juuri "isoksi lapseksi" kääntyvä ja yksi ekaluokan aloittanut, niin yö ja uni on nimenomaan  sitä aikaa kun levossa alitajuntamme käsittelee päivän kuormaa. Jos jokaisella on joku vaikuttava kehitysvaihe menossa, ja kuukauden öistä 10 nukutaan kiitettävästi, 10 hyvin ja 10 välttävästi. Niin ollaan tyytyväisiä. Kaikki on tasapainossa.
Viimeinen nukahti Maanantaina klo 22. Ei ihan niinkuin oli tarkoitus, mutta koko porukalta yhteen putkeen nukuttu yö on tyytyväisyyden paikka. Tämän 4-vuotiaan kanssa oli tahtojen taistelu illalla valaistuksesta tai sen puutteellisuudesta. Totuus on että läpi yön valossa nukkuvan lapsen melatoniinin eritys häiriintyy ja näin saadaan vuorokausirytmi loppuvuodeksi pyllylleen. Joten hormonitoimintaan me ei kajota. Valot pois ja silmät kiinni. :D

Mun oli tarkoitus hoitaa keittiö siihen kuntoon että aamulla on oikein mukava herätä. Sen sijaan että tein mitä oli tarkoitus, tein kaikkea muuta. Kuten luin erilaisia uutisia ja tietoiskuja netistä. Laskeskelin että 20 vuorokautta joulukuuhun :O ja illan hiljaisina tunteina tajusin että mulle on noussut kuume. Sopii niin kuvaan! Lääkekuurista ensimmäiset tabletit, ja sitten aletaan kuumeeseen. Eikä se kuume edes riitä, tottakai kuumeelle on syynsä, ja se löytyy kurkusta. Kurkku alkoi olla niin kipeä ettei tiennyt olisiko helpompi vain pureskella ruoka, nauttia maku ja olla nielemättä. Ehkä paras kun ei syö ollenkaan. Jotenkin osuu aivan elämäni ominaisuuksiin: Tavoitteena fyysisesti terveeksi, niin otetaan varmuuden vuoksi ensin kunnon tuntuma kipeenä olosta. On sitten selkeämpää tiedostaa milloin tavoite on saavutettu. Ei vielä ainakaan, siitä oon varma.

Love is on the air

Sunnuntai-iltana kun hain blogikirjoituksen tueksi suklaata abc:ltä, törmäsin "love is on the air"-näkyyn. Nuori mies ja nuori nainen istui pöydässä ja niiden katseessa oli sitä jotain. Se on aina yhtä lumoava hetki. Molemmat tiedostaa että aika käy vähiin. Autot on pihalla vierekkäisissä parkkiruuduissa, ihan kuin niiden autotkin olis jotenkin toistensa kaltaisia, sisällä lämpöisessä kahvikupin ääressä hymistään ja kun toisen kasvot on niin ihanat että sille hymylle ei tuu loppua. Tai tulee siinä kohtaa, kun Abc:n reipas työntekijä "Anneli-arjentuoja" tuhahtaa ilmoille että "noniiii.. eiköhän se ole aika sitte lähteä jokaisen omiin nurkkiinsa..eteisestä on jo valotkin pois". Se oli nuorenparin illan päätös. Kotia vaan. Tai ehkä ne jatkaa vesisateessa katulampun alla. Tai jos rakkaus ei ihan ole sumentanut ajatusta niin ne valitsee jommankumman auton. Sinänsä näillä oli asiat jo hyvin, kun ne oli ajokortti-ikäisiä. Toista se on itsellä ollut polkupyörän ja skootterin selässä.
Saattoi ne olla salarakkaitakin. Mietin tuota matkan kotia, mutta niin kauan en havainnoimaan päässyt että voisin antaa vastausta kuinka tuoreesta ja kuinka avoimesta rakkaudesta oli kysymys. Tunne ei jäänyt epäselväksi. Mahtava juttu! Rakkaudessa on sitä jotakin ;)

Tänään törmäsin netissä uutiseen, kuinka pääsemme kohta seuraamaan tv:stä realitysarjaa "ensitreffit alttarilla". No nii, No nii.. Mun reilu ja suora mielipide on että -loistavaa!  (perustelut tuonnempana).

Valtaväestö tuhahtelee nyt itsekseen ja naapurille kuinka maailma on mennyt ihmeelliseen malliin: Kaikella kakalla sitä rahastetaankin, ja tuo nyt on pikkuhiljaa sitten sitä järjestettyjen avioliittojen meininkiä, ei tuu mitään, loppu tulee ennenkuin alkaakaan, ihmiset eroaa muutenkin vaikka ovat ihan saaneet vuosikaupalla suunnitella häitänsä... plaa plaa plaa..

Siinäs tuhisette. Mun mielestä hieno asia. Kannatetaan! Siis yli 30-vuotiaille. Sitä nuoremmat on riittävän tunne-elämän vietäviä mennäkseen naimisiin ensitreffeillä ilman realitysarjaakin.

Nimittäin jos nyt hetkeks paneudutaan rakkauteen niin jokainen naimisissa ollut tai oleva tietää kuinka pitkälle se tunne kantaa. Ei se sellaisenaan kanna mihinkään. Kysymys on tahdosta. Tahto hoitaa rakkautta, ja rakkaus pitää sitten huolen tunteen pysyvyydestä. Se on kuin ympyrä, jossa rakkauden eri osat vaikuttaa kaikki toisiinsa. Jossain on silti alku. Ja se on se ihastus, ihmiselämän hienointa aikaa. Senhän takia Nykänenkin on usein toistanut ihastumisvaiheen.. Sehän on kauhean mieltä ylentävää aikaa. Mihin sitten ihminen ihastuu, (nää on sit ihan mun omia käsityksiä, ei perustu tieteellisiin tutkimuksiin, olkaa vaan omaa mieltänne), ihminen ihastuu asioihin ja piirteisiin jotka ovat tuttuja ja joista löytää itsensä. Itserakkaus on asia joka vaikuttaa meissä tietämättämme. Ja ihastuminen on helpointa samankaltaiseen. Syntyy yhteenkuuluvuuden tunnetta, ymmärrystä ilman sanoja, me-henkeä, jne.. Monet parithan ovat jopa toistensa näköisiä. Vaihtoehto kaksi on ihastua vastakohtaan, jolloin ihminen etsii puutteita täydentävää palaa, ja kun sen löytää toisesta ihmisestä, kokee olevansa täydellinen. Tuo yhtälö on järjellisesti kannattavin: toinen tienaa, toinen tuhlaa, toinen huutaa, toinen rauhoittaa, toinen aamuvirkku ja  toinen iltavirkku = pikkulapsiaika sujuvaa, jne. Mutta vastakohtien muodostama pari vaatii itseltään ja toiselta ehdottomasti hyvää tunneälyä ja vahvoja sosiaalisia taitoja. Tämä on mielestäni kuitenkin suhteessa elämään, ympäristöön ja tvaoitteiden saavuttamiseen loistavin yhdistelmä, tosin en ole koskaan kuullut tai nähnyt vielä täysin toimivaa vastakohtien muodostamaa paria.
Ajatellaan siis ohjelmaformaattia. Ihmisille tehdään testejä, psykologisia, tiedollisia, taidollisia jne. Samankaltaiset tyypit jaetaan samaan porukkaan. Sitten katsotaan toistensa näköiset ja oloiset, tyyli, vaatetus, katse, hymy. Kaksi yksilöä yhteen, alttarille ja avioliittoon. Hyvä juttu. Saatte perustelut:

Jos kysytään kuinka moni uskoo kohtaloon, niin suurin osa nostaa kätensä. Nimenomaan, ehkä nämä ihmiset jotka menee ohjelmaan, uskoo kohtaloon.

Jos kysytään onko puoliso/elämänkumppani tarkoitettu. Suurin osa vastaa (näinhän mullekin hoetaan) "jos se on tarkoitettu niin se sitten vaan tulee". No sehän on tarkoitettu kun väki kerran tarkoituksella lähettää hakemuksen ja karsiutuu ohjelmaan!

Jos oletetaan että kaksi henkilöä kohtaa: He katsovat vähän kuin peilistä itseään, jo jalkaterän asento on samansuuntainen, he nauravat samoille asioille, he katsovat silmiin samalla tavalla, ja kun toinen hymyilee, niin toinen hymyilee tahdosta riippumattomasti, heitä kiinnostaa samat asiat, ajatus elämästä, oikeasta ja väärästä on samankaltainen, he harrastavat samoja asioita. Miltä kuulostaa? No siltä että on suuri riski ihastua. Nää tyypit viedään suoraan alttarille. Ai että onko järkeä? No ei ole. Koska rakkaudella ja järjellä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.

Kysymys on tahdosta. Pohjatyö on tehty ja on rakastunut pari. Kuka päättää ketkä saa onnistua? no nää rakastuneet itse. Jos pari näkee toisissaan elämänsä, haluaa pitää sen osana omaa elänää, että tulee yksi onnellinen yhteinen elämä, niin sitä tunnetta mitä Nykänen hakee kerta toisen jälkeen, on mahdollista hoitaa ja ruokkia. On mahdollista rakastua uudelleen ja uudelleen, mutta kohde pysyy samana. Se miten se tehdään on kahden ihmisen asia. Mutta mä uskon ja luotan että se on mahdollista, jos pohja on pitävä ja kaksi ihmistä antaa itsensä.

(tupakkitauko)

Syy sille miksi katson formaatin erinomaiseksi yli 30-vuotiaalle löytyy järjestä. Nuoret rakastuu, luottaa rakkauteen ja uskoo. Asiassa, jossa ei ole vielä kokenut epäonnistumista on helppo uskoa. Siihen on helppo heittäytyä ja luottaa. Järki antaa tunteelle mahdollisuuden.
Tsunamissa kotinsa ja läheisensä menettänyt rakentaa uuden kodin ja elämän mielummin vuorelle kuin alankoon. Rakkaudessa turpiin saanut, ei näe järkeä rakastumisessa. Kun joku muu tekee pohjatyön, testaa tulevan kumppanin ja henkilön itsensä, selvittää mahdollisimman pitävän pohjan, edellytykset rakastumiselle, tuo samaan paikkaan ja pistää rinkulat nimettömiin, niin saattaa pienellä vaivalla uskaltaa ottaa riskin. Osa lukijoista putosi kärryltä, mutta älkää huoliko, ne jotka putosi, niillä ei ole mitään hätää. :) Suurempi hätä on niillä jotka käsittää mistä puhutaan. Ne ovat yli 30-vuotiaita sinkkuja. Jotka haluaa rakastua ja rakastaa ja saada ja antaa, mutta siinä ei ole yhtään mitään järkeä. :D

Rakastetaan, uskotaan ja toivotaan. Ja rakkautta onneksi on aina, itserakkaus, se ei kuole, sitä ruokitaan. ;)

Nukkumatta jäi, innostuin aiheesta, ylläri. Mutta mä voin paremmin kuin aamulla. Fyysinen kunto siis parempaan suuntaan, tavoite on saavutettavissa.

Lähtölaukaus

Neronleimaus

Alkusanat

Tekstini sisältää huumoria, siis omasta mielestäni huumoria. Ja sarkasmia. Ja arjen oivalluksia, jotka saattavat olla vain mun mielestä oivalluksia. Mutta huumoria tarvitaan, mielummin nauran ja pidennän elämää kuin itken ja murehdin ja riudun ja kitisen. Sellaista ei jaksa edes itte kattella. Ja toiveissa kun olisi että kuitenkin läheiset tunnustais tuntevansa minut.

Mun elämä on sellainen, että tää nainen tarvitsee luovuushaastetta. Jatkuvasti. Toki noiden seitsemän ihmeen (on niillä nimetkin, mutta niistä tuonnempana) maailmaansaattaminen vaiheineen on jonkin verran luovuutta vaatinut ja arkikin sitä kysyy, mutta se on sitä luovuutta minusta ulospäin. Tää blogi on nyt sitten sitä mun luovuutta sisäänpäin, palvelee siis ihan omaa tunne-elämän kehitystä (tai sen lopullista tuhoa), selittämättömästä syystä talossa ei ole isäntää, siis sitä prinssiä johon luovuuttaan sisimmästään syöttää, niin mä otin ohjat omiin käsiin, olkoon tää nyt mun oma virtuaali-isäntä, tiedättehän, vähän kuin Pou puhelimessa.

Jokainen lukija, kai tätä uteliaisuuttaan lukee ainakin sukulaiset, miettii nyt että mistä tuo nimi blogille tuli. No sehän tuli meidän arjesta: 

7 ihmettä = lapset; Venny 12v, Edwin 10v, Lyyti 7v, Liina (pian)6v, Lennart 4v, Selim 2v ja Emil 1v,

eikä siinä vielä kaikki, jokainen viikonpäiväkin on ihme, siinä mielessä että niistä selviää :D

Rakkautta= sitähän on joka paikka täynnä, lapset on rakkaudesta, elämä on rakkaudesta, yhtä rakkautta koko touhu. Ja mikä se sellainen kirjoittelu olisi jossa ei käsiteltäis rakkautta? kukaan ei kohta enää lukisi. Sehän on kauhean mielenkiintoista, varsinkin yh-äipän kohdalla. Onko sitä? Tulossa? Menossa? Tilauksessa? 

Kyyneleitä pullossa= Meillä itketään joka päivä, siis joku itkee. Mä en. (ainakaan julkisesti). Ja niitä kyyneleitä on pullossa, valuu ainun kylkiä pitkin, pepsi-maxin kylkiä.. ja oon mä joskus heikkona hetkenä mitannut että minkä verran pulloon kertyy, jos ihan oikeasti niillä alkais vaikka tienaamaan. (mulla on runsas kyyneleritys, mutta en mä sen avulla mitään erityishuomiota ole koskaan saanut).

Mä lähdin tähän hommaan ilman pohjatutkimuksia. Oon itseasiassa lukenut alle vain yhtä blogia, tietenki mun entisestä hevosesta, ihan siis itserakkaudesta sitäkin. Mutta ihminen on mielestäni paras aitoimmillaan, vielä parempi sensuroimatta, mutta meidän suvun julkisuuskuva kärsis niin kovasti että mun on pakko joitakin asioita tuoda rivien välissä. Mitä fiksumpi lukija, sen enempi irtoaa. Jos siis et saa lukemastasi mitään irti, niin vaihda blogia. Tää on vähän kuin keisarin uudet vaatteet, vain viisaat näkevät. (teen parhaani tehdäkseni monen sukulaisen viisaan tuntuiseksi)

Teksteistä saattaa muodostua päiväkirja tyyppistä kerrontaa. (kuulostaa tylsälle).. Mutta ei se tylsää ole. Meillä on ihan mahdottoman mukavaa elämää, en ole saanut tylsiä päiviä vaikka olen niitä joskus erehtynyt pyytämäänkin. Mutta ei, on vaan nii mielenkiintoista ja tapahtumia täynnä olevaa, että aina ei illalla tiedä menikö maanantai ja tiistai samassa. Oonki joskus lapsille puhunut alkuviikon Maataista. Maanantai ja Tiistai liitetty yhteen. Alkuviikkohan on kaikilla yhtä juhlaa levätyn ja sosiaalisesti rikkaan viikonlopun jälkeen, ja usein vasta tiistai-iltana havahtuu että huomennahan on jo keskiviikko (tuntee suurta vahvuutta kun on vetänyt pari päivää ihan tuosta vaan. Olisi ihan fiksua kun ne olisikin ihan maatai, keskiviikko, torstai, perjantai, lauantai, sunnuntai ja sunnuntai. 4 päivää töitä ja kolme vapaata. (älkää nyt vuorotyöläiset alkako kiihkomielelle, joku keskiarvo on vain otettava). Ihmisen kehitys, aktiivisuus ja kyky toimia tehokkaasti on suoranaisessa ristiriidassa tuossa 7 päivän epätasapainossa, 5/2. Väki vetää viisi päivää, mutta tekee oikeasti neljän täyden päivän työt, tottakai maanantai aloitellaan palautellen ja perjantaina laskeutuen vapaille. Niin kuka järkevä on luonut tän systeemin? (mulla on pakottava tarve kritisoida ihmisten luomistyötä). Mutta jälleen, positiivisena ja valon löytävänä ihmisenä totean työläisille: Tämän on luonut yh-äiti (vahva epäilys). Ei kukaan jaksa kolmea päivää, kaikkia seitsemää 24h vuorokaudessa. Miettikää nyt "syysloma", "joululoma", "hiihtoloma", JNE. Totuus on "syystyö", "pakettitaistelot" ja "suksiriidat".  On ihan oikein että yhteiskunta ohjaa, opettaa ja valvoo osan vuorokaudesta viitenä päivänä. Ovathan nämä ihmeet sitten kunnon kansalaisina tuomassa kuntiin rahaa, ettei velkaannuta, ainakaan ennenkuin Putin ottaa ohjat.

Mulla ajatus saattaa harhailla, jouduin tehdä takaisinvedon, ennenkuin aloin pitää historian tuntia venäjän vallan kehittymisestä. Pidetään piiri mielummin pienempänä.(nyt sukulaiset miettii että "toivottavasti ymmärtää pitää niin pienenä ettei vedä meitä tähän") :D Tottakai mervi ymmärtää, hän ymmärtää aina teitä.

Siis päiväkirjamerkintä, isänpäivänä 10.11.2014 (valehtelen, koska vuorokausi on jo vaihtunut)

07:12 Kolme nuorinta on oikein iloista aamusakkia. Ja jollain käsittämättömällä tavalla niillä on nälkä heti aamusta,(varmaan liian runsas iltapala takana) ja sen jälkeen säännöllinen suolen toiminta. Joten äiti on välttämätön nousta jaloilleen. (oonhan mä kokeillut kaikenlaista mutta lopputulos on ollut kaikille osapuolille dramaattinen). Ja äiti nousee, mutta ei puhu mitään. Se on kuin zombi. Opittu reitti jääkaapille, aamupala, vaipat, vaatetus, sitten zombi "lepää hetken". 45min. vastailee kysymyksiin sängystä, käy joka kolmas minuutti hoitaa homman haltuun ja pitää jalat pystyssä majaa pienimmille. Se lepo kannattaa, aina. 

klo 09 - 12 Aamutoimet vol2., koneet pyörimään (tietokone on aina eka, tiskikone, pyykkikone.. nii paljon kuin koneita vaan on tarjolla), äippä ei ole vieläkää oikee iskussa. Isänpäivän viettoon olis ihmeet matkalla, mutta hakee hakee .. onhan sentään sunnuntai. 

13:30 Matkaan käydään seinäjokea kohti. Siis meidän piti lähteä klo 10, mutta oikeastaan me ei tykätä aikatauluista, koska aikataulut luo stressiä ja kukaan tässä kodissa ei tykkää saati halua tapattaa itseään stressin tuomilla sivusairauksilla. 

14:30 kuusi lasta kortteineen, avaimenperineen, kädenjälkitauluineen ja iloisine ilmeineen ryntäävät isin luo. Mahtava jätkä tuo isi. Maailman paras ! :) Onnea tulvii sylin täydeltä. (miks mä en ole tänään kans isi). Mä ja nuorin poju mennään katsoo pappaa. Mä sain valmiin ruuan ja kakkua. Oli mulla lahjakin, mutta se jäi autonoveen. On siellä muuten vieläkin. No me ei iskän kans perusteta lahjoista, elämä on yks suurin lahja. Ja isä nyt tietää että kun Mervi voittaa lotossa niin se antaa sille kunnon potin, jonka isä kirjoittaa ennakkoperintönä takaisin tyttärelle. Tärkeintä on se että ilman isää ei olis mua, ja kuinka monet naurut (ja itkut) meidän isä olisikaan menettänyt ilman minua, siinä on lahjaa kerrakseen kun kävin muistuttaa olemassaolostani.

20:00 siirtyminen takaisin kauhajoelle, mun luona asuvat muksut (2 vanhinta asuu ja käy koulua isän luona) takaisin kyytiin ja Venny myös. Vennyn uikkarit on kauhajoella, huomenna uintia, ja me saatiin uikkareiden avulla tekosyy viettää äiti-tytär iltaa kun pienet nukkuu. Venny toimitetaan aamulla Ojanimen sahalle, pappa ottaa kyytiin, kun hakee lankkujansa, ja toimittaa tytön koululle (toivottavasti uikkarit on silloin mukana).

20:30 kipaistaan vielä nuorimmaisen soijamaito papan luolta, eihän sitä voi kaikkea kerralla ottaa, se on jotenki helpompi irtaantua ja lähteä kylästä kun jättää jotaki. Voi hakea sen ja saa sanoa heipat uudestaan. 

21:30 kotona kauhajoella, lapset sänkyihin. Unta. Äitille kahvia. Suklaahimo Vennyllä. Abc palvelee, vähä kiirus meinas tulla, mutta mulla on aina kiire, se on mun yks luonteenpiirre. "kiireinen". Suklaalevy on täs napsittu kun oon perustanu tätä mun uutta virtuaalirakkautta. (onneks alle kouluikäiset ei osaa lukea, säästytään taas yhden epäreiluuden selvittämiseltä). 

01:17 mä päätän kirjoittamista, nukkumisaikaa 4t45min. Liian vähän. Mä tarvin 7 tuntia. Mutta mä tasapainotan sen seuraavan 4 vrk aikana. 

Jälkikirjoitus: Tänään syntyi pitkä teksti, mutta täs on kattokaas se sama kuin tilanteessa jossa koiranpentu tulee taloon. Puhkutaan niin intoa että ihan tapellaan kuka saa ruokkia ja siivota paskat. 4vko:n päästä kukaan ei halua edes silittää poppya. Niin ehkä mä olen jo neljän viikon päästä ihan hiljaa.

Mä laulelen iltaisin tätä, ihan itelleni :)

https://www.youtube.com/watch?v=WJDv-MHlaYw