Aikajana

Elämisen tiellä

Ihmisen elämä on lyhyt, tai pitkä. Se riippuu päivästä, mielentilasta, ympäristöstä ja ympärillä olevista ihmisistä. Juuri nyt itse elän aikaa, kun illalla huomaan että päivä meni ja jokin haikeus hieman kouraisee.. :/ Mihin se nyt sitten meni? Jäikö mainittavaa, ei ainakaan sillä tasolla että kotikatuni sen mainitsis, saati kylä tai kaupunki, maakunnasta ja suomenmaasta puhumattakaan. Ja mä kun olen aina halunnut saada jotain aikaan! Tässä kohtaa joutuu pysähtyä. Pysähtyminen ajattelemaan "missä mervi menee" on mun jokailtainen rutiini, (huom.sen jälkeen kun jäin yksin) ;)

Elämähän on lahja. Ja on lottovoitto syntyä suomeen, niinhän historia ja yhteiskuntaopin tunnilla kirjoitettiin. Jos elän päivän odottaakseni nukkumaanmenoa, niin silloin on jokin vialla. Ei se niin mene. Jokaisessa päivässä ja hetkessä on arvokkaat hetkensä. Muistelemisen arvoiset sekä ne jotka laittaa ajattelemaan että mitähän seuraavaksi mahtaa tapahtua. Kyllä, mä psykologisoin itseäni, koska näin homma toimii paremmin, kuin toteamalla että jokainen aamu alkaa samoilla vaipanvaihdoilla, tiskikoneen täytöllä, kaatuneiden maitojen siivoamisella.. kurakintaiden ettimisellä.. autossa matkustuspaikkojen tappelulla.. Tien lopputulos on aina sama, mutta matkan fiiliksen voimme itse valita. :)

Tän blogin kirjoittamisen heikkoja puolia on se että mä oon tullut riippuvaiseksi iltakahvieväistä. Mulle ei riitäkään pelkkä kahvi, kun tää kirjoittaminen vaatii kauheasti ajattelua mikä on kuluttavaa ja aivot vaatii sokeria. Ja mä vaadin suklaata. Lopputulos on että mä alan lihomaan täs istuessani. Sit tulee finnejä. Jonka jälkeen alan syyllistää itseäni suklaan syömisestä, mikä taas alkaa näkyä tekstissä epäloogisena ajatteluna ja negatiivisuutena. Ihmiset ei enää lue. Mä masennun. :D Jokaisen asian jokainen heikko puoli ansaitsee siis miettiä mihin se johtaa, koska lopputulos voi olla alkuunpanijaa huomattavasti isompi ja kaaottisempi asia. Tässä esimerkki:  Nyt teistä jokainen ajattelee että "voi kauhea, munkin täytyy ajatella nyt mihin mikäkin vaikuttaa, mikä aiheuttaa välillisen vaikutuksen, mikä taas aiheuttaa lopullisen kaaoksen" ja alatte ajatella niin paljon että tulette neuroottisiksi tekemisiänne kohtaan. Huom! Kyse oli alunperin vain mun suklaapatukasta. :D unohtakaa koko juttu. (mä halusin vain kokeilla ajattelua)

Mulla oli tänään tiukka aamu. Illalla oli ihanaa mennä nukkumaan koska mun sängyssä oli unikaveri Lennart, ja lapsihan on kaunis nukkuessaan, Sellaisen viereen on vastustamattoman suloista mennä. Aamuyöllä oli vastustamattoman hermoja kiristävää kun sängyssä oli kaksi lisää, tottahan me sinne mahdutaan, ollaan sopuista sakkia. Mutta mun mieli on niin iso, että jostain syystä se ruuhka tekee rauhattomaksi. Mä palautin niitä omiin sänkyihin mahdollisimman unenomaisin ottein. Hyvin se meni. Mutta sitä alkuperäistä unikaveria en palauttanut, koska miettikää nyt omalle kohdalle: Meet rakastamasi ihmisen viereen nukkumaan ja heräisit aamulla sohvalta!! :O Ei niin voi tehdä. Ainakaan jos asiasta ei erikseen sovita. Koska se on kuin märkä rätti päin naaamaa.

Äitille kengät valmiiksi

Selim itse pukeutuneena :D

Eilen Lyyti ja Liina oli lentopallossa, se on niiden uusi harrastus. Mä oon aina tykännyt lajista, mutta en koskaan ehtinyt huipulle. Niinkuin en missään muussakaan lajissa. Mulla oli aina kiire uuteen  lajiin kun aloin päästä jyvälle edellisestä :)) Tosin en koskaan tavoitellutkaan muuta kuin sammuttaa kilpailuviettiäni ja valtavaa halua lyödä vastustaja kenttään, (siis pallo kenttään), tai osua koriin tai lyödä maaliin tai potkaista maaliin. Se oli se tärkein juttu, juosta ja onnistua. Lentopallopäivät on päiviä jolloin muhun iskee puolison tarve: Aamulla väki haalareihin, takkeihin, housuihin, villasukkiin, kenkiin, hanskoihin, pipoihin.. ja matkaan,  porukka kohteisiin, iltapäivällä sama toisinpäin. Jonka jälkeen ruuanvalmistukseen aikaa 20min, ruokailuun 20 min, ja väki haalareihin, takkeihin, housuihin, villasukkiin, kenkiin, hanskoihin, pipoihin.. ja matkaan. Kaksi jää pallottelemaan 1t.20min. No eihän me muut nyt niin kauan jakseta kauhajokea ympäri ajaa, eikä myöskään seistä abc:n pihassa. Me ajetaan kotiin, riisutaan, ollaan tunti ja taas haalareihin, takkeihin, housuihin, villasukkiin, kenkiin, hanskoihin, pipoihin.. ja matkaan. Nää lentopalloilijat on siel onneks valmiina pihalla odottamassa,( tottakai ne on kun äiti on myöhässä ), sit kotia ja viimeisen kerran porukka vaatetuksesta. Kyllä, me teemme tämän jatkossakin. Ja kyllä, olen sitä mieltä että voin nähdä vaivaa että tytöt pääsee pelaamaan ja juoksemaan, koska ne pelaisi ja juoksisi muuten olohuoneessa. Mutta jos mulla olisi mies! Niin se mies, laittaisi puolessa minuutissa takin päälle, kengät jalkaan ja sutjakkaasti hyppäisi autoon vain ja ainoastaan nämä lentopalloilijat kyydissään. Ja sen aikaa kun tytöt pallottelee niin tää mies voisi vaikka nukkua parkkipaikalla. Mutta me välttäisimme kaksi kertaa pukemisen ja kaksi kertaa riisumisen, minä ja pikkuväki. Melko painava syy kattella se mies jostaki. Voihan se nukkua vaikka sohvalla. :D (joo äiti ja systerit, en ollu tosissani)

Elämän suuret kysymykset

Jokainen lapsi on omanlaisensa, jokainen perhe on omanlaisensa, ja jokainen äiti on omanlaisensa, tottakai joo, jokainen isäkin on omanlaisensa (miehet osaksi on kaikki samaa massaa ;D ) Mutta ihmisillä on myös ns. valtaväestön ajatusmalleja. Olen törmännyt kahteen ajatusmalliin, jotka häiritsee, ja joiden pohjalta mulle on esitetty toistuvasti samat kysymykset. Esitän ne kysymykset nyt tässä itelleni, niin kenenkään, ainakaan niiden onnekkaiden jotka sattuvat tän lukemaan ja vastaukset saamaan, tarvitse enää esittää samoja kysymyksiä toistamiseen. 

Kysymys nro.1 :"aijaa, että sulla on seittemän muksua..? kuinka sä et ole ton isompi.. tai siis sä oot kuitenki ihan ton kokoinen?" Siis hetkinen, kysynkö minä ventovieraalta kaupan pihassa, joka pakkaa yhtä lasta autoonsa, että "aijaa, sulla on yksi lapsi? .. kuinka sä et ole ton pienempi.. tai siis kuinka sä oot kuitenki ton kokoinen?" Mä kerron yhden tosiasian, (myönnän että oon kiukkune tuon kysymyksen takia) lasten määrällä ja naisen koolla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Meidän elämäntavoilla, ruuan laadulla, liikunnan määrällä, aktiivisuustasolla on tekemistä sen kanssa mistä me koostutaan. En missään tapauksessa tarkoita ettei kukin olisi hyvä sellaisenaan kuin itse on itselleen hyvä, mutta automaattisesti lasten olemassaolo ei ole mikään riski tehdä naisesta jotenkin isoa. Lisäksi on tärkeä huomio huomata että näiden lasten perässä on jonkun kuljettava, niitä nostetaan, kannetaan, juostaan, leikitään jne.. Olin yhtenä iltana lähdössä kuntosalille kun laitoin kotona sykemittarin toimintavalmiiks noin tunti ennen lähtöä. Lähteminen johonkin nostaa aina mun sykettä jo ajatuksissa, lisäksi lähtövalmistelut, kotiinjäävien valmistelut, lastenhoitajan sisäänajo ym. Salille päästessäni katsoin lähtöä edeltäneen noin tunnin saldon: 472 kcal, keskisyke 118, max 157, min 58., sykemittari antoi muuten vielä viestin: "rasvanpoltto paranemassa". Niin se vain on. Elämä itsessään pitää kyllä äidistä huolen :)

Kysymys nro.2: "miten sitä sitte käytännössä noin niinku toimii tuo systeemi.. tuollaiset kyläilyt tai uintireissut ja noin niinku elämä yleensä? taitaa olla aika touhukasta?" 

Ei ole. Ei se ole sen touhukkaampaa kuin yhden tai kahdenkaan kanssa. Periaatteessa. Kun mun elämä oli ainakin ihan täyttä touhua silloinkin kun oli kaksi lasta. :O Ihminen on nimittäin sellainen, että resurssit on aikalailla aina käytössä. Voidaan verrata rahaan, kyllä sille käyttöä löytyy. Niin kun lapsia on useampi, ja useampi alle kouluikäinen, niin ihminen saa lasten mukana sellaisia ominaisuuksia, kuten organisointitaidot, kyky
priorisoida asioita, alittaa rima kun kukaan ei ole huomaamassa/pystyy antaa itselleen anteeksi, ymmärryksen että lapset kasvaa ja kehittyy ilman että jokainen sekunti olet todistamassa sitä. Niin se toimii, luottamalla että elämä kantaa. Se ei toimi niin että päiväkodin eteisessä kysytään toiselta mammalta että "jos tää meidän Liisa tulisi tänään teille hoitoon klo 19:00, kun me mentäis ton Jorman kanssa tuonne pariskuntailtaan, ja me haettais se sitten klo 21:15. Ja otettais sille  nalle-puhia vähän katottavaksi mukaan, ja jotain lempi-iltapalaa". (hyvin suunniteltu ja valmisteltu, en siis kritisoi sitä). Ja sitten tää toinen mamma vastaa: "Joo siis sopiihan se, mutta tää meidän Matti menee seitsemältä nukkuun, kun mä meen kahdeksaan töihin, ja se tarvitsee nukkua 12 tuntia, ja jos tuo teidän Liisa tulee just kun Matti on menossa nukkumaan, niin se ei taida sit mennä nukkumaan". "No jos sä laitat viestin kuule kun Matti nukkuu ja jos mä tuon Liisan sitte vaikka vähän yli seitsemän, kun me ehditään kyllä sitten..?" ja mamma 2 sitten miettii että "nii joo no se vois olla, tai sitten se herää siihen kun tullaan ja sitten se on itkua tää ilta.." ... niin tässä on nyt se kohta miksi nämä mammat kysyvät multa "taitaa olla aikamoista touhua..". Kato kun olishan se jos tuo sama kaava mitä tehdään yhden kanssa, tehtäisiin 5:n tai 7:n kanssa. Meinasin sanoa kyllä Lissukan mammalle että "tuo kuule Liisa meille, eikä tarvi Nalle puhiakaan kun meillä on ihan omasta takaa puhit nasuineen...ja siinä ei yks Lissu kuule haittaa, on sit joku nukkumassa tai ei." 

Homma toimii siis niin että asiat tapahtuvat. Nukkumaan mennään nukkumaanmenoaikaan, herätään kun on aika, syödään kun on ruoka pöydässä. Sen enempää näihin asioihin ei kuluteta aikaa eikä ajatusta. Ne resurssit käytetään muuhun. Tätä elämäntietä kun ei voi valmiiksi kukaan laatia, eikä aurata. Niin mukava ajatus kuin se olisikin. Elämä kuljettaa. Vanhempina riittää kun tehdään parhaamme ja annetaan tärkeäksi katsomamme eväät matkaan. Mutta yksityiskohtia huolehtimalla, lapsi ei luultavasti silti vältä kasvukipuja eikä kompurointia kivikoissa, mitä elämä matkallaan antaa.

Oli resursseja yksityiskohtiin tai ei, niin paras tapa on jokaisen tapa, mutta me äidit ja myöskin isät ollaan aina yhtä työllistettyjä. Oli Liisoja sitten 1 tai 10. Työn sisältö on vain se mikä on erilaista.