Sairaspeti ja rakkauden kysymyksiä
Niinhän siinä siten kävi että Maanantaista ja Tiistaista modostui taas perinteinen Maatai. Sitä se on ollut jo viimeiset kymmenen vuotta. Ja kun kerran siihen on itse jo vakiintunut niin mitä sitä turvallisiksi koettuja asioita repimään ja rikkomaan. En muista paljoakaan eilisestä. Eikös joku viisas ajattelija ole todennut että ihmisen on hyvä katsoa ja kulkea eteenpäin? en ole vielä pystynyt tuota väitettä nujertamaan, lukuisista heikkojen hetkien toiveista huolimatta eilinen ei koskaan ole palannut. Huominen on tullut sitäkin voimakkaammin, Taisin kuitenkin luvata jonkinmoista "päiväkirja" -tyylistä kerrontaa, Niin palaan lupaukseni pitämiseen ja maanantain kuulumisiin, ennenkuin päästään itse asiaan.
Sunnuntai-iltayö näytti meillä tältä:
Ja kun se näyttää tältä niin se johtuu siitä että talon emäntä on hoitanut illan riman alta. Lisäksi on nii uinuksissa että kun omakin näkö on sumeana niin eipä se puhelimenkaan asetuksia niin osaa muuttaa että kuvatkaan olisi teräviä. Se mihin tuollainen näky johtaa,(jos talossa olisi isäntä niin ei se näky tuollainen oliskaan, mä yrittäisin enemmän :D ) on Maanantaiaamun show, jolloin kukaan ei löydä vaatteitaan, mutsi pyörii ympyrää ja auttamattomasti myöhästytään viikon aloituksesta, Sen ei tulisi siis näyttää tältä. "Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää", pitää vamkkumattomasti paikkansa. 
Mutta ihmisen on myös oltava rehellinen, Ensin itselleen, että voi olla sitä myös muille. Ja Sunnuntai-iltayöstä klo 01:40 oli naisen todettava että ei pysty, ei kykene. Ja todettava tässä kohtaa riittämättömyytensä, annettava se anteeksi ja elettevä eteenpäin. Ja kun päätöksensä kyvyttömyydestään hoitaa tilanne paremmin on tehty, sitä on turha enää sitten jahkailla ja murehtia. (huomaatteko että olen oppinut jotain miesten vähemmän kuluttavasta ajatusmaailmasta?) 
Maanantaiaamuna kello soi 06:00, mutta enhän mä sitä kuullut. Se nyt oliskin ollut liian hyvä viikon aloitus. Onneksi mulla on pikkuväki joka nousee ilman kelloa viimeistään 07:12. Siinä on oltava hyvin tyyni ja järjestelmällinen tajutessaan että on 32 minuuttia aikaa aamupesuille, aamupalalle, ulkovarusteisiin ja kenkiin sujahtamiselle. Se oli Maanantai-ihme ja me teimme sen. No melkein ainakin, kun oltiin 7:55 autossa. Onneksi vielä ei ole kovempi pakkanen, koska jos autoansa ei laita a)talliin tai b) lämmitysroikan päähän, niin me oltaiski saatu istua autossa ihan siinä pihassa.
Ehdin jopa laittaa eteiseen lähtövalmiiksi porukan kengät, pipot ja lapaset. On kuulkaa kätevää kun porukka vaan siirtyy pisteeltä toiselle ja viimeinen piste on ulko-ovi.
Siitä jatkettiin, Lyytin koululle, Liinan esikouluun ja pikkupoikien päiväkodille. Ja joka paikassa oltiin nii ajoissa, että en ole varma oliko vastaanottajat vai minä itse enempi hämmennyksissä.
Lapset kukin kohteissaan, mä kotiin kahvinkeittoon ja tarttumaan mun kymmenen portaan "elämä hallintaan" projektiin. Ihminen tarvii, (siis varmaan kaikki kun kerta mäkin), jonkun elämää johdattavan systeemin, pitkäaikaisen tavoitteen välitavoitteineen. Siitähän tää elämä koostuu, päivän tehtävistä, niistä suoriutumisesta ja omasta sekä ympäristön palautteesta ja päämääristä. Jos ei ole mitään, ei suunnitelmaa, ei ajatuksia huomisesta, ei tarvetta saada tai antaa itselleen palautetta, on ihminen luultavasti hengityskoneessa tai masentunut. (älkää tehkö diagnooseja kuitenkaan itselle tai läheiselle tän perusteella).
Mulla on siis olemassa paperi, johon olen listannut asioita loppuvuodelle ja ensi keväänä saavutettavaksi. Lähimmät välitavoitteet siinä on
- terveeksi fyysisesti (oon ollu jossaki köhässä kohta 2kk)
- kuntosali lihaskunto-ohjelmineen säännölliseksi
- kodin paperit järjestykseen
- juoksukunto
- kodin viimeistely
- rahanteko
- jne.
Tästä lähdetään. Tavoitteet on asetettava niin, että mukana on varmasti saavutettavia, joiden avulla ruokitaan motivaatiota ja halua saavuttaa haastavammat tavoitteet. Ihmisen on saavutettava jotakin, että se huomaa työskentelyn olevan kannattavaa.
Nämä ovat siis mun henkilökohtaisia, elämänhallintaan kohdistuvia tavoitteita. Sukulaisten rauhoittamiseksi on pakko todeta että joka päivä meillä on yhteisenä tavoitteena -herätä hyvällä mielellä, -siirtyä ajoissa päivän ohjelmiin -syödä lautasmallin mukaan, -pitää kodin siisteydestä huolta, -huolehtia itsestämme ja toisistamme jne.. (noita kaikkia tavoitteita me ei muuten koskaan vaan saavuteta saman päivän aikana).
Mä sit tartuin tuumasta toimeen, ja ihan ensin laitoin ympäristön järjestykseen, pesasin kaks vessaa ja järjestelin siellä täällä olevat epämääräiset tavarat oikeille paikoilleen, kävin läpi kodin papereita (sihteeri olis kova sana, mutta se olis mukava kun olisi miespuolinen), imuroidakin oli tarkoitus mutta huomasin myöhemmin illalla että se imuri odotti tuossa mun makuuhuoneen ovella (?). Onpa hyvä että on siinä käden ulottuvilla odottamassa. Ei se päivä kovin pitkä ole, vielä jos lukee siinä välissä Facesta lähipiirin kuohahduttavimmat tapahtumat, niin melko lailla ennenkuin alkuun pääsi, saa jo suunnistaa hakee koululaisia. Esikoulusta Liina 12:45, siellä tyttöä hakiessa tuli Lyytiltä soitto..(ei kun ei tullutkaan, se olikin eri päivä se juttu).. niin ei tullut siis soittoa, vaan Liinan kanssa haettiin Lyyti.. Eipäs :D kun nyt muisti palaa. Liinalla oli iltapäivähoito eskarin jälkeen, joten Lyyti koulusta ja takaisin kotia. Musta alkoi tuntua tuossa vaiheessa että tää jatkuva räkäisyys, hengitysteiden vihlonta ym. tuskallinen flunssa ei taida ilman lääkekuuria antaa periksi ja seuraava tavoite olikin sit hommata dropit.
Lyyti on nopea neiti tekemään päiväänsä sisältöä. Hän suunnitteli itselleen kyläilyn alkuillaksi. Mä otin kotona pikku tirsat, mikä oli virhe, koska herättyäni olin väsyneempi kuin ennen sitä. Lyyti kylään, Liina autoon, kauppareissu, apteekki, lapset päiväkodista ja kotia. Apteekkireissu oli siitä mukava että jos sinne antaa insuliineista vanhan reseptin, niin eihän niitä sillä anneta. Se on sama kuin menisi kauppaan joulukortin kanssa. Insuliinit jäi haaveeksi ennenkuin resepti on uusittu. Matkalla päiväkodille sain järjestettyä reseptiasian kuntoon. Ja ei kun kotia ruuanlaittoon.
Lapset oli elämänsä voimissa. Niistä ei ehtinyt kuvaa saada kun aktiivisuustaso ja liikehdintä oli niin voimallista. Keittiön yläkaappiin ei kannata ostaa keksejä tai karkkipussia odottamaan äiskän omaa aikaa. Ennenkuin se aika koskaan alkaa, on nuo keksit ja pussit aiheuttaneet jo monta "läheltä piti ettei hermot mennyt" - ja "käsi poikki" - riskitilannetta kun sitä kaapin ja ylähyllyn vetovoimaa on ihan mahdottomuus vastustaa. Imee kuin musta aukko planeettoja.
Kyllä se ruokakin kuitenkin valmistui. Ja käsittääkseni se syötiinkin. Taisi olla hieman porukalla biojätteen keräyspäivä, mutta ei joka päivä voi kaikki ihan putkeen mennäkään.
Mulla on tapana syöttää Emil turvakaukalossa, syöttötuolikin on olemassa, mutta sen vakiovarusteisiin ei kuulu nelipiste-turvavöitä. Eikä geeneilläni (tai isänsä geeneillä) varustettua 1-vuotiasta laiteta siihen istumaan. Istuminen on hyvin lyhytaikainen toimintamalli. Jälleen maanantai-päivälliselle istutin pojan autokaukaloon, vyöt kiinni ja ruokaa lautaselle. Kun käännyn takaisin niin poika on lähtenyt ja niin on istuinkin. Melkoinen poika kun lähtee lentoon. :O Ennenkuin aloin tarkemmin selvittää mistä se siivet keksi, niin tällainen vähän enempi järjellä selitettävissä oleva yhdistelmä viipelsi ohi.
Ruuan jälkeen porukka pukeisiin ja autoon. Me niin tykätään ajella. Varsinkin tykätään siirtyä autoon ja autosta pois monta kertaa päivässä. Se kasvattaa jokaisen yhteistyötaitoja, keskustelukykyä, vihanhallintaa ja kompromisseihin päätymistä (vastoin omaa, ainoaa oikeaa, sekä parasta käsitystä istumajärjestyksestä). Apteekista ne insuliinit, toisella kertaa homma toimi tuoreen reseptin kanssa. Lyyti kylästä kotiin ja illanviettoon rauhoittumaan. Emil on porukan tyytyväisin, sopuisin ja iloisin poju. Kaikki ne on iloisia ja sopuisiakin, kun vain jokainen tekee niinkuin jokainen toinen tahtoo. Toimivin malli olisi että jokainen toimii kuten äiti tahtoo, mutta se on meidän hyvin kaukainen tavoite, siihen pääsemiseen annetaan aikaa. ;)Iltapala syötiin klo 19:30, nukkumaanmeno tavoite oli klo 20:00.
2/5 olikin sängyssä tuohon aikaan. Nukkumaanmenon haasteellisimpia tapauksia on alle 6-vuotiaat ja yli 1-vuotiaat. Sellaista yksilöä löytyy kolme. Ilta on niiden päivän parasta aikaa. Ja ehdottomasti aivojen toiminnan aktiivisinta aikaa. Tähän tulokseen olen tullut, kun kuuntelen sanavaraston laajuutta illalla kahdeksan jälkeen, kun katsoo mielikuvituksen käyttöä ja fyysistä aktiivisuutta. Jokin erikoinen ristiriita meinaa olla, kun tarkoitus olisi kuitenkin laittaa silmät kiinni.
Loppuun asti ajatellessa, olen erittäin tyytyväinen iltojen sujumiseen ja lasten nukkumaanmenon onnistumisiin. Jos ajatellaan että porukassa on yksi hampaita tekevä, yksi vaipoista pois opetteleva, yksi uhmaikäinen, yksi juuri "isoksi lapseksi" kääntyvä ja yksi ekaluokan aloittanut, niin yö ja uni on nimenomaan sitä aikaa kun levossa alitajuntamme käsittelee päivän kuormaa. Jos jokaisella on joku vaikuttava kehitysvaihe menossa, ja kuukauden öistä 10 nukutaan kiitettävästi, 10 hyvin ja 10 välttävästi. Niin ollaan tyytyväisiä. Kaikki on tasapainossa.
Viimeinen nukahti Maanantaina klo 22. Ei ihan niinkuin oli tarkoitus, mutta koko porukalta yhteen putkeen nukuttu yö on tyytyväisyyden paikka. Tämän 4-vuotiaan kanssa oli tahtojen taistelu illalla valaistuksesta tai sen puutteellisuudesta. Totuus on että läpi yön valossa nukkuvan lapsen melatoniinin eritys häiriintyy ja näin saadaan vuorokausirytmi loppuvuodeksi pyllylleen. Joten hormonitoimintaan me ei kajota. Valot pois ja silmät kiinni. :D
Mun oli tarkoitus hoitaa keittiö siihen kuntoon että aamulla on oikein mukava herätä. Sen sijaan että tein mitä oli tarkoitus, tein kaikkea muuta. Kuten luin erilaisia uutisia ja tietoiskuja netistä. Laskeskelin että 20 vuorokautta joulukuuhun :O ja illan hiljaisina tunteina tajusin että mulle on noussut kuume. Sopii niin kuvaan! Lääkekuurista ensimmäiset tabletit, ja sitten aletaan kuumeeseen. Eikä se kuume edes riitä, tottakai kuumeelle on syynsä, ja se löytyy kurkusta. Kurkku alkoi olla niin kipeä ettei tiennyt olisiko helpompi vain pureskella ruoka, nauttia maku ja olla nielemättä. Ehkä paras kun ei syö ollenkaan. Jotenkin osuu aivan elämäni ominaisuuksiin: Tavoitteena fyysisesti terveeksi, niin otetaan varmuuden vuoksi ensin kunnon tuntuma kipeenä olosta. On sitten selkeämpää tiedostaa milloin tavoite on saavutettu. Ei vielä ainakaan, siitä oon varma.
Love is on the air
Sunnuntai-iltana kun hain blogikirjoituksen tueksi suklaata abc:ltä, törmäsin "love is on the air"-näkyyn. Nuori mies ja nuori nainen istui pöydässä ja niiden katseessa oli sitä jotain. Se on aina yhtä lumoava hetki. Molemmat tiedostaa että aika käy vähiin. Autot on pihalla vierekkäisissä parkkiruuduissa, ihan kuin niiden autotkin olis jotenkin toistensa kaltaisia, sisällä lämpöisessä kahvikupin ääressä hymistään ja kun toisen kasvot on niin ihanat että sille hymylle ei tuu loppua. Tai tulee siinä kohtaa, kun Abc:n reipas työntekijä "Anneli-arjentuoja" tuhahtaa ilmoille että "noniiii.. eiköhän se ole aika sitte lähteä jokaisen omiin nurkkiinsa..eteisestä on jo valotkin pois". Se oli nuorenparin illan päätös. Kotia vaan. Tai ehkä ne jatkaa vesisateessa katulampun alla. Tai jos rakkaus ei ihan ole sumentanut ajatusta niin ne valitsee jommankumman auton. Sinänsä näillä oli asiat jo hyvin, kun ne oli ajokortti-ikäisiä. Toista se on itsellä ollut polkupyörän ja skootterin selässä.Saattoi ne olla salarakkaitakin. Mietin tuota matkan kotia, mutta niin kauan en havainnoimaan päässyt että voisin antaa vastausta kuinka tuoreesta ja kuinka avoimesta rakkaudesta oli kysymys. Tunne ei jäänyt epäselväksi. Mahtava juttu! Rakkaudessa on sitä jotakin ;)
Tänään törmäsin netissä uutiseen, kuinka pääsemme kohta seuraamaan tv:stä realitysarjaa "ensitreffit alttarilla". No nii, No nii.. Mun reilu ja suora mielipide on että -loistavaa! (perustelut tuonnempana).
Valtaväestö tuhahtelee nyt itsekseen ja naapurille kuinka maailma on mennyt ihmeelliseen malliin: Kaikella kakalla sitä rahastetaankin, ja tuo nyt on pikkuhiljaa sitten sitä järjestettyjen avioliittojen meininkiä, ei tuu mitään, loppu tulee ennenkuin alkaakaan, ihmiset eroaa muutenkin vaikka ovat ihan saaneet vuosikaupalla suunnitella häitänsä... plaa plaa plaa..
Siinäs tuhisette. Mun mielestä hieno asia. Kannatetaan! Siis yli 30-vuotiaille. Sitä nuoremmat on riittävän tunne-elämän vietäviä mennäkseen naimisiin ensitreffeillä ilman realitysarjaakin.
Nimittäin jos nyt hetkeks paneudutaan rakkauteen niin jokainen naimisissa ollut tai oleva tietää kuinka pitkälle se tunne kantaa. Ei se sellaisenaan kanna mihinkään. Kysymys on tahdosta. Tahto hoitaa rakkautta, ja rakkaus pitää sitten huolen tunteen pysyvyydestä. Se on kuin ympyrä, jossa rakkauden eri osat vaikuttaa kaikki toisiinsa. Jossain on silti alku. Ja se on se ihastus, ihmiselämän hienointa aikaa. Senhän takia Nykänenkin on usein toistanut ihastumisvaiheen.. Sehän on kauhean mieltä ylentävää aikaa. Mihin sitten ihminen ihastuu, (nää on sit ihan mun omia käsityksiä, ei perustu tieteellisiin tutkimuksiin, olkaa vaan omaa mieltänne), ihminen ihastuu asioihin ja piirteisiin jotka ovat tuttuja ja joista löytää itsensä. Itserakkaus on asia joka vaikuttaa meissä tietämättämme. Ja ihastuminen on helpointa samankaltaiseen. Syntyy yhteenkuuluvuuden tunnetta, ymmärrystä ilman sanoja, me-henkeä, jne.. Monet parithan ovat jopa toistensa näköisiä. Vaihtoehto kaksi on ihastua vastakohtaan, jolloin ihminen etsii puutteita täydentävää palaa, ja kun sen löytää toisesta ihmisestä, kokee olevansa täydellinen. Tuo yhtälö on järjellisesti kannattavin: toinen tienaa, toinen tuhlaa, toinen huutaa, toinen rauhoittaa, toinen aamuvirkku ja toinen iltavirkku = pikkulapsiaika sujuvaa, jne. Mutta vastakohtien muodostama pari vaatii itseltään ja toiselta ehdottomasti hyvää tunneälyä ja vahvoja sosiaalisia taitoja. Tämä on mielestäni kuitenkin suhteessa elämään, ympäristöön ja tvaoitteiden saavuttamiseen loistavin yhdistelmä, tosin en ole koskaan kuullut tai nähnyt vielä täysin toimivaa vastakohtien muodostamaa paria.
Ajatellaan siis ohjelmaformaattia. Ihmisille tehdään testejä, psykologisia, tiedollisia, taidollisia jne. Samankaltaiset tyypit jaetaan samaan porukkaan. Sitten katsotaan toistensa näköiset ja oloiset, tyyli, vaatetus, katse, hymy. Kaksi yksilöä yhteen, alttarille ja avioliittoon. Hyvä juttu. Saatte perustelut:
Jos kysytään kuinka moni uskoo kohtaloon, niin suurin osa nostaa kätensä. Nimenomaan, ehkä nämä ihmiset jotka menee ohjelmaan, uskoo kohtaloon.
Jos kysytään onko puoliso/elämänkumppani tarkoitettu. Suurin osa vastaa (näinhän mullekin hoetaan) "jos se on tarkoitettu niin se sitten vaan tulee". No sehän on tarkoitettu kun väki kerran tarkoituksella lähettää hakemuksen ja karsiutuu ohjelmaan!
Jos oletetaan että kaksi henkilöä kohtaa: He katsovat vähän kuin peilistä itseään, jo jalkaterän asento on samansuuntainen, he nauravat samoille asioille, he katsovat silmiin samalla tavalla, ja kun toinen hymyilee, niin toinen hymyilee tahdosta riippumattomasti, heitä kiinnostaa samat asiat, ajatus elämästä, oikeasta ja väärästä on samankaltainen, he harrastavat samoja asioita. Miltä kuulostaa? No siltä että on suuri riski ihastua. Nää tyypit viedään suoraan alttarille. Ai että onko järkeä? No ei ole. Koska rakkaudella ja järjellä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.
Kysymys on tahdosta. Pohjatyö on tehty ja on rakastunut pari. Kuka päättää ketkä saa onnistua? no nää rakastuneet itse. Jos pari näkee toisissaan elämänsä, haluaa pitää sen osana omaa elänää, että tulee yksi onnellinen yhteinen elämä, niin sitä tunnetta mitä Nykänen hakee kerta toisen jälkeen, on mahdollista hoitaa ja ruokkia. On mahdollista rakastua uudelleen ja uudelleen, mutta kohde pysyy samana. Se miten se tehdään on kahden ihmisen asia. Mutta mä uskon ja luotan että se on mahdollista, jos pohja on pitävä ja kaksi ihmistä antaa itsensä.
(tupakkitauko)
Syy sille miksi katson formaatin erinomaiseksi yli 30-vuotiaalle löytyy järjestä. Nuoret rakastuu, luottaa rakkauteen ja uskoo. Asiassa, jossa ei ole vielä kokenut epäonnistumista on helppo uskoa. Siihen on helppo heittäytyä ja luottaa. Järki antaa tunteelle mahdollisuuden.
Tsunamissa kotinsa ja läheisensä menettänyt rakentaa uuden kodin ja elämän mielummin vuorelle kuin alankoon. Rakkaudessa turpiin saanut, ei näe järkeä rakastumisessa. Kun joku muu tekee pohjatyön, testaa tulevan kumppanin ja henkilön itsensä, selvittää mahdollisimman pitävän pohjan, edellytykset rakastumiselle, tuo samaan paikkaan ja pistää rinkulat nimettömiin, niin saattaa pienellä vaivalla uskaltaa ottaa riskin. Osa lukijoista putosi kärryltä, mutta älkää huoliko, ne jotka putosi, niillä ei ole mitään hätää. :) Suurempi hätä on niillä jotka käsittää mistä puhutaan. Ne ovat yli 30-vuotiaita sinkkuja. Jotka haluaa rakastua ja rakastaa ja saada ja antaa, mutta siinä ei ole yhtään mitään järkeä. :D
Rakastetaan, uskotaan ja toivotaan. Ja rakkautta onneksi on aina, itserakkaus, se ei kuole, sitä ruokitaan. ;)
Nukkumatta jäi, innostuin aiheesta, ylläri. Mutta mä voin paremmin kuin aamulla. Fyysinen kunto siis parempaan suuntaan, tavoite on saavutettavissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti