Seitsemän ihmettä, rakkautta ja kyyneleitä pullossa: Kuutamolla

Kuun asento ja palapelejä

Perjantai 21.11.2014
Mä olen petturi. Tai sitten mä olen tullut aikuiseksi. Ja aikuiset on niiii tylsiä ja nopeasti kyllästyviä. Että se siitä koiranpennun tuomasta alkuviehätyksestä :D (kärryltä tippunut:ks.edelliset blogitekstit).

Ei vaan. Todellinen syy on että mulla oli viime viikonloppu vapaa. Eli lapset olivat isällään ja Emil hoidossa. Vietin aikaa itseni ja kavereiden kanssa yksikseni. Ja kun koittaa uusi viikko, yksin viikonlopun viettäneestä naisesta leivotaan äiti, niin jää vain yksi vaihtoehto: totaalisesti kuutamolla. Sellaiset roolisiirtymiset vaatisivat aikaa, yksi iltapäivä siihen arkeen orientoitumiseen ei meinaa riittää. Sitä hakee rytmiä, rutiineja ja laskee lapsia vielä keskiviikkonakin. Lisäksi mulla on ollut ns. talousviikko. Jolloin perheen menoista ja tuloista tehdään laskelmia, niputetaan papereita (laskuja) ja suunnitellaan tulevaa. Se jos joku vie aikaa. Tiistaina tajusin joulun tulon :O, tai maanantaina. Ja tajusin että mulla on autossa edelleen kesärenkaat. Kysymys ei suinkaan ole stressistä, sille ei anneta mahdollisuutta, kuin vain sen verran että se laittaa toimimaan. Myönnän kuitenkin että on ollut viikkoon asioita. Riittävätkö nämä syyt anteeksiantoon? Esitän vilpittömän pahoitteluni niille lukijoille jotka ovat joutuneet odottamaan. Muistakaa aina että Mervillä on aina hyvä syy! ;) (Jos ei ole niin se keksii sen)

Mulla on ollut energinen mutta hakeva olotila. Syykin löytyi. Mä olen herkkä tähtitaivaalle. Ja erityisesti kuun asennoille. Merkurius on mun planeettani, sittem sen vieressä on Mars ja kuu on lähestymässä Marsia 26.11 eli just nyt se on Merkuriuksen kohdilla. Ilmankos lahje tutisee. Ja herään aamuisin pirteänä 04.46 (!) , tai no yhtenä aamuna tällä viikolla :).

Onkohan mun vaikea sanoa suoraan mitä koitan änkyttää? Ilmeisesti. Mä koitan kakistaa ulos, mulla on ollut "kuutamolla"-olotila. Sitä vain on niin vaikea tunnustaa itselleen että helpompi etsiä syy taivaalta.

Viimeksi taisin kirjoittaa jokusen sanan äitiydestä ja lapsista. Meidän tän viikon erityiset lapsiasiat ovat olleet Lennart-pojan nukahtamisteema. Sekä Emil-pojan kyynelkanavien sondeeraus. Jälkimmäinen sujui reippaasti, hyvin ja alle puolessa päivässä. Ensimmäinen on vielä vaiheessa. On tapahtunut äidin auktoriteetin laimenemisilmiö. Sen hän on ihan itse aiheuttanut. Alkanut ojentamaan narua, ja katsonut vierestä kun poika vaihtaa sänkyä kolme kertaa ja aloittaa kierroksen vastapäivään alusta. Äiti on ruuvannut katosta lampun, saadakseen siitä lampun pikkulamppuun, että poika ei näe mörköjä. Kiikuttanut fiksuna tyyppinä lamppua pojan perästä huoneesta toiseen. Tyyny ja peitto kainaloon, taas menoksi. Sitä me on nyt harrastettu tää viikko. Joka ilta äippä on vahvana vakuuttanut itselle ja pojalle että "nyt se on loppu!". Tunnin sisään on taas jo harrastettu matkustelua huoneesta toiseen. Ja mitä me tästä opimme, jos ei äiti ymmärrä mitä haluaa, niin kuinka se neljävuotias sen tekisi?? Asialle on tehtävä jotain. Kasvatuksen vaikeimmat paikat on jarruttaa ja peruuttaa takaisin tilanteeseen, mikä oli ennenkuin vanhempi menee siitä mistä aita on matalin ja on syöttänyt itselleen pajunköyttä jonka toinen pää on lapsen kädessä. Mutta me teemme sen.(hän luo uskoa itseensä). Palaamme aikaan kun jokainen nukahti ja nukkui aamuun asti omissa sängyissään. Se on meidän arjen sujumisen kannalta ainut ja paras vaihtoehto. Ehdottomasti se ykkösvaihtoehto verrattuna siihen, että mun sängyn jalkopäädyssä nukkuu yksi, niin että jalkani ovat verenkierron varmistamiseksi kohotettuna ylöspäin jonkun selän päällä, vieressä nukkuu toinen, joka 10min. välein on sitä mieltä että peitto ei tee hänen kans yhteistyötä. Ja toisella puolella yksi, joka ei halua peittoa, ja jonka kädet on oltava levällään, koska se on hänen uniasento. Ja mä yritän olla kasvot yhteen suuntaan, keskivartalo toiseen suuntaan, ja jalat ylöspäin, ja kiskoa ja vetää peittoa vain sen takia että saisin nukkua. Se peli ei enää vetele. Tuossahan ei ole mitään järkeä.. miten mun on edes käynyt noin. :D

Nyt nainen pitää luovan tauon, ripustaa pyykit kuivumaan, imuroi keittiön ja hakee Lyytin koulusta ja hakee koululaiset seinäjoelta. Tuossa ajassa alkaa kuu antaa päivänvalolle tilaa ja ajatuksenjuoksu alkaa selkiintyä, erottuu valot ja varjot.

Lauantai 22.11.2014

Hyvin valo erottui varjoista ja luova tauko venyikin hyviin mittoihin. Kuinka mä teitä lukijoita lohdutan että sitä tekstiä ei ole luettavana, kun oon itsekin ihan paloina. ;) Tiedättehän te, ihmisen täytyy olla itse palaset kohdallaan, pystyäkseen tarjota ulospäin tukea. :O Mä olen sikäli kätevä, että mä saatan olla samana päivänä palaset hukasa, ja taas tiiviisti koossa. Olen nopea kasaamaan ja hajoamaan. Se tekee elämästä valtavan värikästä ja mielenkiintoista, kun vaan on, jälleen kerran sinut itsensä kanssa.

Siitä pääsemmekin meidän jokaisen arkea koskettavaan aiheeseen: kuinka virkkuja olemme. Amerikan joku tunnustettu yliopisto on tehnyt tutkimuksen ihmisten virkkuudesta. Tutkimuksessa on ollut 130 osallistujaa, jotka ovat valvoneet 24 tuntia putkeen ja heidän virkeystasoaan on tarkkailtu sekä itsehavainnoitu. Saaatan muistaa väärin, mutta vajaa puolet on olleet iltavirrkuja, vajaa puolet aamuvirkkuja ja n. 12% ovat olleet täysvirkkuja. Mä lukeudun heihin. Olen periaatteessa aamusta iltaan virkku, paitsi että siihen vaikuttaa päivän ohjelma, sosiaaliset tilanteet, ruuan laatu, matala- tai korkeapaine, tähtien asento, mahdolliset heppatapahtumat, verensokeritaso, kuinka monta lasta hoidettavana, kukkaron paksuus, vuodenaika.. Joten tulinkin siihen tulokseen että melkoisen viisaita tutkijoita kun saivat selvyyden ja jaettua ihmiset kolmeen lokeroon. Luulin että on vielä asennevirkut.

Mun on melkein mahdottomuus edelleen nielaista sitä kuinka viikko tai oikeastaan 11 pvä voikin mennä tällai suhteellisen sutjakkaasti. Kysymys on nyt siitä että on vaikea hyväksyä tilannetta jossa katsoo menneitä päiviä taaksepäin, eikä osaa eritellä yksittäisiä tapahtumia tai tehdä erittelyä tapahtumista. Sellainen saa epäilemään alkavaa muistihäiriötä, eikä se ole mieltä ylentävää 30-vuotiaana. On jokseenkin ristiriitaista että aivojen tiedonsiirto ja -käyttö on melko tehokas, mutta muisti on heikko tai pystyy käsitellä vain hetkeä jota elää.

Eilisen mä toki muistan. Ja sen ihmetyksen, että kuinka voi olla mahdollista naftan loppuminen kotipihaan parkkiin. (?) Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, vaan toinen. Huomatkaa että mun polttoainemittarissa sekä ajotietokoneen tiedoissa polttoainemäärästä on vikaa. Eli se kuinka pitkästi auto liikkuu, on tankkaajan vastuulla. Kauhea vastuu. Mä ajattelin tarjota kaverille kyydin kylälle, mutta kyllä siinä ihan joutui viralliseen taksiin turvautumaan. Mulla jäi auto katokseen. Mä heräsin tänä aamuna suurena kysymysmerkkinä kun kauppaanki olis jossain kohtaa siirryttävä, enkä ajatellut työntää autoa tankille, sitäpaitsi ratin takaa olis puuttunut ohjaaja, mikä onkin selkeä epäkohta yhden aikuisen talouksissa. Muutaman ajatuksen ja suunnitelman jälkeen mä vedin juoksupökät jalkaan ja lähdin kanisterin kanssa kadulle. Ihan kuin kaikki olisi tienneet että mulla on loppunut autosta menoneste kotipihaan. Siltä musta tuntui sen kanisterin kanssa hölkätessä. Venny-tyttönen oli pienempien kans kotona, joten sikäli hätäkiirettä ei ollut. Mä sain alkumatkan jälkeen jo kyydinkin. Olisin mä juossutkin, mutta ei mua kyyti haitannut, pienen huomion sai se että sain kyydin siltä jonka itse jätin virallisen taksin armoille. :D Ehkä mun taksitarjouksia ei enää oteta vakavasti.

(Olen tässä kohtaa lopettanut kirjoittelun ja ilmeisesti taas pitänyt taukoa..)

Torstai 27.11.2014

Olen taas täällä ja nyt musta tuntuu pitkästä aikaa siltä että mulla on jotain kirjoitettavaa. En tiedä mitä tuossa välillä tapahtui mutta mulla oli täysi työ hoitaa arki eteenpäin ja se vei ihan kaikki mun ajatukset. Erikoinen aika oli. Nyt on kuu-ukko jättänyt mun rauhaan ja homma rules taas :)

Ehkä nyt onkin sopiva hetki alkaa kertoa tästä mun "palapeli"-teoriasta. Ja lähimmäisenrakkaudesta. Onhan täs joulukin tulossa. Itse pari kertaa perhe-elämää toisen ihmisen kanssa jakaneena (joo tulee vertaistuki Matti Nykänen mieleen) alkaa enemmän käyttää ajatusta ihan vaistomaisesti siihen että kuinka tää ihmisen tie täällä oikein meneekään. Mikä olen minä ja mitä ovat muut, ja kuinka nämä toimii keskenään. Ne, jotka ovat joskus olleet jossain terveydenhuoltoalan oppilaitoksessa, ovat ehkä opiskeluaikana tehneet itsestään ns. Joharin ikkunan. Jos ajatellaan että ihmisen minuus jaetaan neljään lokeroon: Lokero 1 on asiat jotka ihminen itse tietää itsestään, tiedoistaan ja taidoistaan, muut eivöt tiedä. Lokero 2 on asiat jotka muut näkevät ja tietävät mutta henkilö itse ei ole tietoinen. Lokero 3 on asiat jotka ihminen itse tietää, kokee ja näkee, sekä myös muut tietävät hänestä. Lokero 4 on mystinen, asiat joita henkilö itse ei tiedä, eikä muut tiedä.

Kun ihminen on elämässään uudessa tai toistuvassa arkipivän tilanteessa, hän käyttää turvallisia ja siihen asti toimivaksi koettuja ja hyväksi vahvistettuja tapoja niin että hän selvittää tilanteen eteenpäin. Kun ihminen on elämässään uudessa, täysin tuntemattomassa, isossa ja sekä häneen että ympäristöön vaikuttavassa tilanteessa/elämänkriisissä, kuten vaikka avioero, lapsen syntymä, läheisen kuolema jne. niin ei oikeastaan ole valmista hyväksi havaittua pohjaa koska harvat meistä kohtaa isoja elämänmuutoksia/kriisejä ihan joka viikko. Silloin tuo ikkuna särkyy ja se joudutaan rakentaa uudestaan. Esimerkiksi avioerossa ja pitkän parisuhteen päättymisessä ensinnäkin exä alkaa yhtäkkiä tietää paljon enemmän asioita kuin itse koskaan ymmärsi hänen tietävän. Luonneanalyysejä ja toimintatapojen kritisointia alkaa ihan tulvia. Itse ei tiedä itsestään enää mitään, koska ensinnäkään ei koskaan pitänyt olla edes siinä tilanteessa. Ulkopuoliset ihmiset näkevät ja tietävät tai ainakin luulevat tietävänsä asioita, joista osan henkilö tietää itsekin mutta toisissa asioissa ei ole varma onko tullut saman tien vaihdetuksi planeettaa. Tällaiset elämänkokemukset ovat niitä "kaikki mikä ei tapa, niin hajottaa" -kokemuksia. Vasta kun aikaa on kulunut, palikat ja palaset takaisin kohdallaan ja ikkuna ehjä, voidaan sanoa kokemuksen vahvistaneen.

Lähimmäisen rakkaus, on asia joka auttaa toista ihmistä kohtaamaan elämäntiellään muutokset ja auttaa korjaamaan tuon ikkunan. Se onkin hyvä ja arvokas asia. Meidän kaikkien tulee muistaa lähimmäisenä yksi asia: Ihmisen on oltava oman ruudukkonsa kanssa kohtuullisen koossa ja selvillä kuka, mitä ja missä on, ennenkuin voi vilpittömästi ja voimaannuttavasti auttaa toista liimaamaan palasensa. Meissä nimittäin asuu petollinen peikko, joka saattaa toimia tuolla mystisellä alueella. Ja silloin ihminen hakee oman elämänsä, oman ikkunan rakentamiseen liimaa siitä, että keskittyy jonkun toisen elämän kokoamiseen. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa, eikä väärää. On vain riski ettei henkilö itse, eikä ympäristö tiedä eikä näe niitä asioita joiden pohjalta kukin palasiaan kokoaa. Vaan kaikki on ilmassa, jokaisen identiteetti on hakusasssa, tuuli vie sinne ja tänne. Ja mikä pahinta, koska meissä kaikissa on syntymälahjana oman edun tavoittelu, niin ilman tarkoitusta, voidaan hakea oman minän korjaamista sieltä, missä päinvastoin tarvittaisiin selkeyttä ja lujia rakennusaineita elämän kokoamiseen. Joten muistakaa rakastaa ensin itseänne, että voitte antaa rakkautta rakkaillenne!

On yksi ajatus siitä, kuinka hajottavat elämänkokemukset saadaan hiljalleen vahvistaviksi. Tuolle rikkimenneelle minälle, elämän perustalle, on hyvä luoda oma palapelipohja. Kehykset, jotka ovat ja pysyvät. Vaikka asiat sen sisällä olisivat joskus mylläkässä, ja eri ruutujen koot ja sisällöt muuttuisivat, niin itsellä on aina raamit. Palapelin pohja johon palat vain kootaan uudelleen ehkä eri järjestyksessä ja eri kohtiin, mutta viimein aina ehjäksi asti. On myös hyvä muistaa antaa aikaa ja rauhaa. Mulla on joskus muuten huutava pula tuosta jälkimmäisestä. Meillä tykätään sellaisesta elämisen meiningistä eikä kukaan turhia hyssyttele. Rauhallisuuteen on panostettava. Mulla on huippuideoita rauhan tavoitteluun, mutta en ole niitä vielä käytännössä kokeillut, yksi on vetoketjulla suljettava kangashäkki :D jonka sisälle yksi kerrallaan saa mennä yksityiseen tilaansa. Toinen on katosta roikkuvat valjaat, joihin voin laittaa lapsia kiikkumaan vaikka lattioiden pesun ajaksi..

Mitä jouluun tulee, niin mulla oli yhtenä päivänä joulukriisi. :O Nimittäin ensimmäinen joulu 30 vuoteen, kun olisin käytännössä yksin. Ehdin käydä kaikki tunteet epätoivoisesta surusta riemuun rauhasta läpi, kun keksin että mä ja systeri. Meille tulee yhteinen joulu! Me laitetaan perinteinen kinkku uuniin, toivotaan että toinen herää sen ottamaan poiskin, käydään saunassa, syödään konvehteja, poltetaan kynttilöitä ja käydään jonkun perheen nurkissa ottamassa lahjat pukilta vastaan :) . Joulukriisi on käsitelty.

Lapsilla sujuu hyvin. Kaksi erää pipareita on leivottu. Ensimmäiset joulukekkerit päivähoidossa ja koulussa käynnistyy ensi viikolla. Illat ovat tyyntymään päin. Enää noin joka toinen yö, löytyy vain yksi lapsi aamulla mun sängystä. Ja illalla enää korkeintaan kaksi kertaa per puhuva lapsi, eli yhteensä kahdeksan kertaa tarvii vastata kysymykseen "äitiiiii..pääseekö sun sänkyyn nukkumaaaaaaaan.." ja äiti vastaa Jari Sinkkosen kannustamana pettymyksen aiheuttaen "Ei, ei pääse tänään, eikä huomennakaan". Se on tiukka paikka meille kaikille. Mutta välttämätön pakko. Nää kehykset eivät voi venyä enempää.

Facessa liikkuu aina välillä niitä positiivisuus ym. haasteita. Niin mä ajattelin miellyttävän päivän alun saavuttamiseksi tähän loppuun koota tältä pettymyksen ajanjaksolta muutamia positiivisia seikkoja, jotka voisivat samalla toimia toivottavasti perusteluna tekstien julkaisemattomuudelle. Saan yhteenvetona putsattua profiilini ja meille kaikille jää hyvä mieli, sekä asioita niin laidasta laitaan että ihan täs ajantajukin hämärtyy. ;)

Palapelin parhaat palat

1. Jokaisen diabeetikon ilonpäivä on hakea pussukallinen verensokerinmittaus liuskoja. 500kpl taas kontrollin pitämiseen.

2. Elämisen eteneminen jaloissa. Kaulimet, laturit, mukit yms. elämisen merkit, kertovat että virtaa on. Joten kaikki hyvin. Voin niitä ohimennen varpailla nostella tai jos oon oikeen reippaalla päällä niin ihan kumartua. Vierivä kivi ei sammaloidu.

3. Iloiset ja tekemistä keksivät lapset. Aina yhtä arkea hehkeyttävä näky ! Tuossa alhaalla keskellä on muuten lapsi jäätelöpurkissa. Sen minä on tuolla noinkin korkealla, vartalo on vaan mukana raahattava pakko :)